Tyhjiö

Olen nyt siinä tyhjiössä, josta aina haaveilin (vai haaveilinko?). Kaiken keskellä, äänien ympäröimänä, kuurona. Kaikkien nähtävillä, katseiden alla, näkymättömänä.

Liikutan oman pienen senttimetrini tätä maailmaa. Sanon  jonkin lauseen. Puolen vuosisadan kuluttua joku voi sen muistaa, tai olla muistamattakin. Yhtä kaikki, mikä sen merkitys siltikään on. Tai siitä huolimatta.

Unessani on suuri boakäärme. Voi luoja, viekää joku se pois, miksi se vain lähestyy? Sitä kannetaan kohti ja paljas jalkani on suojaton, siihen tipahtaa boan sylki. Sylki, onneksi vain sylki, helpotun. Käärmekin loittonee.

Samassa kuvaan astuu ystäväni, joka osoittaa jalkaani ja sanoo ”kyllä se ehti purra, katso”. Ja näen, että jalkani haava paisuu. Koskee. Voi luoja miten siihen koskee.

Todellisessa elämässä kuulen kahdesta kuolemasta unessa olleen ystäväni ympärillä. Tapaamme sattumalta. Ei kahta ilman kolmatta sanoo ystäväni suurin silmin. Lohdutan meitä molempia sanoillani: kaikilla meillä on kohtalomme.

Kotona mietin.

Olenko se kolmas?

Odotetaanko minua jo nurkan takana, siitäkö tämä tyhjä tila ympärilläni ja tämä hiljaisuus? Verenimijä voi olla jo valmis, olla juuri tuossa, odottaa että kuljen hänen luokseen.

Ei olisi vielä, ei nyt kun olen ponnistellut niin kovin ja yllän melkein unelmaani. Melkein. Ensimmäiseen niistä.

Turhaa.