Olen viime
aikoina ollut voimistuvan vihainen ja samalla alistuneen surullinen. Länsimaita
piinaa tauti, SYÖPÄ, ja tuota ihmisyyttä rienaavaa tautia ruokimme me kaikki.
Tekee mieli sanoa, että Media eniten, mutta taas – media olemme me. Me ruokimme
median. Vai miksiköhän nettilehtien kymmenen luetuimman joukosta seitsemän
koskee jonkun kuuman puuman rantakuvaa, laihdutusvinkkiä tai julkkista, joka on
joko a) syömishäiriöinen tai b) yllättävästi lihonut. Niin, eihän maailmassa
muuta merkityksellistä onneksi tapahdukaan. Ylistämällä olemme me alistetut,
ikuiseen laihdutuksen kiroon tuomitut.
Tuntuu etten saa
happea, kuristun. Koska tulee se armoitettu ikä, jolloin saan alkaa olemaan
vain ihminen? Laihuutta kun ei vaaditakaan enää vain nuorilta vaan myös
keski-ikäisiltä, kai kohta myös vanhuksilta (hah, siihenhän kyllä päästään kun
ei tehokkuusyhteiskunta ehdi ruokkia vanhainkotien hampaattomia, hitaita,
syöjiä). ”55-vuotias hottis bikinibeibi rannalla, wau. Kurkkaa kuva!”. Minua on
petetty. En kelpaa koskaan. Wau tosiaan, wau.
Siis mitä, mitä I-H-M-E-T-T-Ä,
tämä on???
Onko ihmisen arvo
suoraan verrannollinen painoindeksiin?
Milloin lakattiin
välittämästä siitä tosiasiasta, että meistä jokainen syö?
Niin, paitsi tietysti
ne, jotka vain söisivät.
Tekee mieli ajatella,
että enää vahvimmat meistä uskaltavat olla Ihmisiä, kokonaisina, naurettaviin
ulkoisiin paineisiin tuijottamatta. Mitä sitten jos toinen on suuri ja toinen
on pieni? Ennen ajateltiin, että erilaisuus on rikkaus. Nytkin niin ajatellaan,
mutta liberalismi rajoittuu, hivenen ironista kyllä, ihonväriin – muilta osin
kaikkien on keinoja kaihtamatta rääkättävä itsensä samaan muottiin.
Saakutti,
tässähän alkaa oikein odottamaan sokeutta. Ehkä silloin ihmisen näkee selvimmin
kun mikään ulkoinen ei häiritse, eikä varsinkaan harhauta. Kuka silloin on
kaunis ja mitä silloin punnitaan? Suruista vapaa se vasta on kiloineenkin keveä.
