Lopun ajan itkuttomia itkuja

Mieleni on musta ja täynnä päättymisiä, lopetuksia, eron hetkiä ja edessä kohoavia seiniä. Sata kertaa päivässä mietin, että tämäkin rutiini on lähestulkoon viimeinen kerta tässä kohden arkipäivää, tämän kaiken niin tutuksi käyneen keskellä. Näen iloisuutta ympärilläni ja näitä ihmisiä, joihin useaan olen ehtinyt kiintyä niin syvällisesti, että napanuoraa ei millään raaskisi katkaista. Halaisitte edes sillä minä en kehtaa tehdä itseäni tykö. Huomaisitte edes, sillä minä lähden kohta. Kaipaisitte. Kaipaisittepa edes joskus.

Olen tunneihminen, se on käynyt minulle yhä selvemmäksi. Erityisesti tunnekirjon äärilaidat ovat ominta maastoani. Niin lämmin tunne, että se on polttaa sisältä rikki ja niin katkera jäätävyys, että hetkittäin ymmärrän miksi tässä maassa tehdään paljon henkirikoksia. Vaaleakiharainen belsepupin puoliso tuijaa minusta tiukasti ohi - ei ole näkevinään, mutta katsoo. Ei ole sanovinaan, mutta huutaa, tiukkaa paremmuuttaan hehkuen tietysti.

Tule viha! Ja sinä tulit. 

Viisaamman tehtävä on lopettaa sota ja lähteä - ja näin teen, sillä olen mieluummin aina ollut viisas kuin voittaja, niin kunniatonta kuin sekin on. Vaikka ei tässä edes siitä ole kysymys, vaan järkevyydestä. Sitä pirua vasta vihaankin. 

Vielä muutama katkeransuloinen hetki, tuhat tulematonta kyyneltä ja sitten sirkeäsilmäisenä kohti uusia unelmia.

Järki ja tunteet

Joskus on ravisteltava itseään ja todettava: tänään en kuuntele Tunteitani, kuuntelen Järkeä. Jollekin toiselle normaali järjestys voi olla päinvastainen, mutta minulle tiet ovat yleensä auenneet tunteiden kautta. Tänään käsken niiden olla hiljaa. Hys! Täällä puhutaan nyt tärkeistä asioista, pysykää te tietämättömät loitolla.

Mutta Tunteet tietävät kyllä. Järki voi toki tuoda turvan ja luoda olosuhteet, joissa selviytyminen on mahdollista, mutta onko se oikea reitti? Tunteiden polut ovat usein raskaammat, ennalta tuntemattomat, mutta matkalle voisi osua jotakin kaunista.

Raskain mielin olen hyvästellyt polkuja, joita olisin halunnut kulkea. Edessäni kulkee nyt kapeampi, mutta epäilemättä suorempi ja tasaisempi tie. Sen mutkiin ei varmuudella eksy ja sen ojiin ei vahingossa kaadu.

Otan itseäni kädestä kiinni, varmistan suunnan ja kävelen. 

Ready, steady, go!

Do not hesitate, walk!

Down under (there was an outsider)

Eilen kävelin maan sisään. Matka oli pimeä, mutta onnekseni sain kulkea tuon omituisen reitin ystävän kädestä pitäen. Joku sanoi, että käsikynkkäkävelymme
näyttää arvokkaalta. Ajattelin ettei kai sen arvokkaampaa olekaan kuin tukea ystävää matkalla pimeyteen.
Ja tulihan se pimeys, tietysti, ja nyt synkempänä kuin koskaan. Ystävä hävisi rinnaltani täytettyään tehtävänsä. Hyvä luoja miten minun silmäni eivät koskaan totu, tottele.
Haluaisin nähdä asioita, joiden välillä tiedän olevan olemassa, ja välillä arvelen kuvitelleeni kaiken. Se mihin ei jatkuvasti tarkenna katsettaan, häviää.

Maan sisässä naurettiin paljon, syötiin ja tanssittiinkin. Sain kaksi tai kolme kertaa kuulla olevani kaunis. Hullut! Elävä ruumis minä olen ja aivan loputtoman väsynyt.
Irvokasta miten sisältä kuolemaa tekevä voikin liikkua ja nauraa muiden mukana silloinkin kun sielu jo palaa helvetin tulessa.
Olisi niin mukavaa kuulua joukkoon ja olla osa jotakin.
Sulautua.
Ystävystyä.
Olla pidetty.

Toinenkin ystävä saatteli minua illan mittaan ja tunsin suurta kiitollisuutta siitäkin. Itkettää. Miksi te minusta huolehditte kun reittini on jo selvä ja kartoitettu. Eikö se näy?
Olen matkalla pimeyteen, enkä tule enää takaisin.

Bakkanaalit ovat ohitse.


Tänään maa on vihdoinkin valkea ja kohmeessa.

Koppiainen ja kuoriainen

Tänäänkin löydän itseni paikasta, jossa ei koskaan sanota ja aina vain puhutaan. Ei huomata mitään, mutta tuijotetaan epämiellyttävän pitkään. Ei enää kyseenalaisteta, mutta eipä kyllä arvostetakaan.

Joku avaa keskustelun indeksikorosta ja seuraa kollektiivinen murahdus. Kukaan ei sano, että hauskinta elämässä on seurata kun koppakuoriainen kellahtaa selälleen, eikä pääse ylös. Aikuista ei naurata, sillä sekin tunne on omakohtaisesti koettu.

Onni on ehkä lähellä, mutta silti huolestuttavan etäällä. Siihen yltäisi, jos vain uskaltaisi ojentaa sormen ja koskettaa, eikä aina pelkäisi megalomaanista sähköiskua.

Uskallus on monimutkainen asia ja piilottelee paikoissa, joihin ei kuolevainen kertakaikkiaan tohtisi kulkea.

Edesmenneen taiteilijan rohkaisuajatelmaa lainatakseni:

Epäröinnin kynnyksellä
kysy
kuinka paljon rohkeutta
uskallat tänään
jättää käyttämättä?

-Tommy Taberman-

Kylmän kynnyksellä

On tulossa kylmyys ja jään sen alle. Kylmä piirtää minut ääriviivaksi huurteen takana, häivyttää kontrastit. Seison enkä paljon liiku – ulkoa käsin minua voisi luulla osaksi taloa. On niin kylmä, että haluan seistä itseni keskellä koskematta mihinkään, edes vaatteisiin.

Voi olla, että pienenen.

Alan hautamaan muistoja ja haaveita yksi kerrallaan. Se on ensin tuskallista, sitten helppoa. Revin unelmat esille ja heitän tunteilematta kylmyyden armoille. Lumi haudatkoon kaiken millä ei ole tarpeeksi elinvoimaa.

Voi olla, että vahvistun.

Se tapahtuu irrottamalla pehmeät osat siitä mikä on lujinta. En tiedä vielä mikä se on. Ehkä tahto. Elämänhalu. Ehkä vain kuori ilman sielua. Kova se on ja julmetun pysyvä, kuin pala kalliota.

Voi olla, että en olekaan osa sitä.

Lyhyttä luonnostelua

Luonto. Kaipaan yhteisiä terapiaistuntojamme yhä useammin ja tiiviimmin.

Sitä kun kävelee metsässä ja tuntee, että on yhtäaikaa perillä ja matkalla, ilman  tarvetta pinnistellä, tavoitella tai saavuttaa. Vapaus, tuoksu ja yhtenäisyys, sielu syvällä mullassa.

Miten vaikeaa muualla on kuulua mihinkään.

Kun syksy hautaa kesää

Kun syksy hautaa kesää, olen vahingossa jäädä alle. Olisiko sekään edes vahinko, mutta teroitan silti kynteni ja roikun vimmaisesti kiinni. Jossain. Kuka kerran olin ja mitä unelmoin – se olisi niin petollisen helppoa unohtaa, aivan liian helppoa. Peitto on ehkä lämmin ja turvallinen, mutta saavuttaakseen sen mitä haluaa, on vain pakotettava värisevä iho ulos. Kaivettava kuin myyrä; sokkona kiinteän massan läpi kunnes on perillä (missä?) tai kuollut (milloin?). Asia vain on niin uskomattoman yksinkertainen: Ellei lähde liikkeelle, ei voi koskaan päästä perille.

Whose house is this?

in? out?

Karhun kynsissä

Viime yönä metsästin unta seitsemän tuntia. Seitsemän pitkää ja synkkää epätoivon tuntia. Syksyä enteilevä pimeyden hetki tuli ja meni, mutta ei huolinut minua mukaansa. Pyöritin tyynyä sata kertaa oikeaan ja tuhat vasempaan, laitoin korvatulpat, vaihdoin ne parempiin sekä yhden kerran korvista toisiin. Ei auttanut. Kello kolme nousin ja jyrsin juustohapankorppuja ja lusikoin jogurttia suoraan puolen litran purkista (vastoin periaatteita, mutta yö antaa senkin anteeksi). Viikkasin pyykkejä. Totesin ettei sen turhempaa hommaa olekaan yöllä kello neljä, mutta tein sen silti, joskushan sekin on tehtävä.

Luin kirjaa enkeleistä, kirjoitin (soopaa) ja hain netistä tietoa unettomuudesta. Eipä olisi kannattanut. Tekstien perusteella diagnisoin itselleni keskivaikean masennuksen, josta seurasi lisää huolta ja murhetta pitämään hereillä ja valppaana. Kuuden jälkeen katselin ikkunasta kun joku pyöräili reippaana kypärä päässään töihin, kuten kunnon ihmiset tekevät. Seisoin ryppyisessä pyjamassa tukka sotkussa ja tunsin toiseutta koko maailmaan, enkä vähiten niihin, joille elämä on rata, jota kuljetaan palaamatta koskaan lähtöruutuun.

Nukahdin viimein ja näin unta valtavasta Karhusta. Karhu oli viisas ja asettanut minulle sekä joukolle muita ihmisiä ovelia ansoja, sillä se halusi tehdä meistä  hakkelusta. Olimme varautuneet taisteluun ja huomioineet lähes kaiken, mutta emme kuitenkaan sitä, että Karhu ei ollut mikään tavallisen kokoinen karhu vaan Jättiläinen. Tunsin verenmaun suussa ja arvelin, että kohta pää irtoaa. Karhu se vain naureskeli ja kippasi koko ihmisköörin jättimäisiin kottikärryihinsä ja lähti viemään ties minne, arvatenkin helvettiin.

Kaikki tämä enkä edes katsonut kauhuelokuvaa illalla, koska pelkäsin painajaisia. Tulipahan taas todistettua, että pelot ja ennenaikaiset huolet ovat turhia, sillä niiden välttely tuo mukanaan vain uusia murheita. Ennalta murehdittu huoli on huoli potenssiin kymmenen, koska sen kylkiäisenä tulevat jokatapauksessa ne uudet ja ennakoimattomat.

Oikeita ihmisiä, vääriä päiviä

Lomailussa parasta ovat väärinpäinpäivät. Se kun voi aloittaa lounaan  massiivisesta jälkiruokajäätelöannoksesta ja todeta lopuksi ettei jaksakaan perunoita, vaikka olisivat kuinka uusia ja kuorimatta valmiita. Itse olen vanha ja haluan karttaa kaikkea uutta, toisina päivinä sellainen vain väsyttää liikaa, perunakin.

Väärinpäinpäivinä voi antaa itselleen luvan tehdä asioita, joita ei kuuluisi kirkkaana kesäpäivänä tehdä. Voi esimerkiksi vuorata muoviastian foliolla, keittää astiaan kuumaa vettä, lisätä desin verran merisuolaa ja heittää hopealusikat ja isoisoisänperintökalvosinnapit kirkastumaan. Suomeksi sanottuna alkaa haista paska!
Sen sijaan, että menisi ulos löyhkää pakoon, voikin jatkaa puuhastelua sisällä paskanhajussa paritellen vaikkapa sukkia. Väärinpäinpäivinä kaikki on sallittua, paitsi ilmeinen, joka ei tosin ole kiellettyä sekään.

Vakavasti puhuen olen ollut laiha liian kauan ja joskus ohimenevinä hetkinä mietin pitäisikö alkaa lihottamaan. Se voisi olla vaikeaa, mutta ei toki mahdotonta, ovat siihen tietääkseni muutkin pystyneet. Ja sieluni on ollut läski jo pitkään (tarkasti ottaen siitä asti kun naapuriluokan suulain tyttö ensimmäisellä luokalla huusi niin ja potkaisi voimistelutunnilla mahaan), joten ehkä jos lihoisin myös ulkoisesti, näyttäisin muidenkin silmissä itseltäni enkä ainaiselta oudolta linnulta, joka ei kuulu joukkoon.
Peilisi vääristää, minulle sanotaan., mutta ei se ole niin. Ulkomuotoni vääristää, sillä vain sisältä olen aito, korjailematon ja tosi. Niin lihava ja kelvoton ettei sitä mikään todistelu muuksi muuta. Eivät sanat, katseet, eivätkä teot, eikä sekään miten korskea kapteeni rannalla ei tunnu saavan härskejä silmiään irti kankustani. En erityisemmin pidä kappaletavarana olosta, mutta kyllä senkin kestää kun tietää ettei toinen kuitenkaan näe sielua. Vain niiden edessä voi lopulta olla oikeasti paljas, jotka joskus ovat olleet rohkeita ja kurkistaneet sisään, hmh, kuvaannollisesti puhuen tietenkin.

Niljakkuutta, tuoksuja

Yöllä skorpioni haluaa imeä varvastani ja herään hikisenä sikiönä kolminkertaisen peiton alta. Sydän väpättää, mutta onnistun jotenkin nukahtamaan uudelleen – vain nähdäkseni seuraavaksi unta nihilistisestä käärmeestä, joka on päättänyt vaania minua paikoissa, joissa kävelen ja luonnollisesti olen ilman sukkia. Jättäkää minut rauhaan! Olen lomalla enkä halua nähdä teitä nyt, tai koskaan, en valveilla enkä takuuvarmasti yksityisalueeksi luettavissa unissa. Belsepupin penikat, perkeleet.

Tiesittekö muuten, että kun herää yöllä kello neljä ja siirtyy kirjallisuuden pariin kello viisi, voi tietää hetken miltä tuntuu olla liisana ihmemaassa? Aivoraukat hakevat ja hapuilevat ja voivat sattumalta löytää reittejä, joille eivät ole ennen eksyneet. Niin, en ihmettelisi jos kaikki maailman suuret kirjat olisivat syntyneet juuri noina kuoleman tunteina kun olemisen normaalius on mennyt nukkumaan tavallisten kuolevaisten kainaloon. Mikä keveys ja kohtuullinen vapaus kirjoittaa elämästä sellainen kuin sen haluaisi olevan. Niin, ylipäätään suosittelisin ketä tahansa unettomuuden riivaamaa kokeilemaan kirjoittamista. Jos ei muusta syystä niin vähintään sen takia, että parin hyvin nukutun yön jälkeen voi varsinaisella mielenkiinnolla lukea millaiseen lentoon omat arkipäiviin leipääntyneet aivot voivat parhaimmillaan tai pahimmillaan nousta. Scheisse, tätähän voisi melkein kutsua kirjallisuudeksi.

Elän tätä kesää vahvasti tuoksuina, en tosin tiedä miksi. Ehkä vainkin sen takia, että haluan poimia muistiini asioita, joiden tuttuus tulee minua tuonnempana lohduttamaan. Mäntysuovan tuoksu mattolaiturin kohdalla kun lenkkeilen siitä ohi, ikkunanpesuaine, käsienpesuaine, lehmän jätökset (kyllä! jopa ne), suklaa (jota syön lapsilta sekä itseltäni salaa noin viisi kertaa enemmän kuin koskaan kehtaisin  myöntää) ja tuo minulle tuntematon rikkakasvi, jota ojanpielet suorastaan tulvivat. Sen halveksittua rosoisuutta rakastan niin, että voisin pysähtyä pientareelle pelkästään haistelemaan, mutta – niin – en tee sitä kuitenkaan. On paljon niitä asioita, joita voisi ja paljon niitä, joita haluaisi, mutta vain karvan verran niitä, joita oikeasti tulee tehtyä.

Ehkä hyväkin niin vai onko?

Ja toinenkin kysymys; tiedättekö miltä tuoksuu tuore, vasta paistettu, mustikkapiirakka?

Minäpä tiedän, kohta, tarkalleen ottaen 45 minuutin ja jäähtymisajan kuluttua. Bon apina teillekin kuten pari nilkoissa roikkuvaa nelivuotiasta tapaavat sanoa.

Drive me safely through the Night

Peilikuva

Olen kuu
olen tähti
riippunutta lihaa
hiki

halu, joka lähti

Olen maalaus kuolevine silmineen
ohimenevä ajatus, jossa kävellään jokeen
syleilyn kokoinen kolo sielun ullakolla
se kenelle ei soiteta

Ja silti

olen

 .

Kyllä paha pahan tuntee

Kyllä minä sinut tunnen. Olet täällä, mutta minä olin täällä ensin ja väijyin pimeässä kunnes tulit. Olet Paha. Niinpä vain olen minäkin.

Ei enää onnellisuuden ytimen ajatuksellista tavoittelua tai piehtarointia siinä mitä kutsutaan hyväksi elämäksi. Sydämeni on ehkä särkymäherkkä, mutta avuton se ei ole. Pidän sinut lähellä, paha, ja annan olla siinä, ettet vain karkaa kauemmaksi ja tee tuhoja. Sama se asutko minussa vai jonkun muun sielun komeroissa, kunhan olet siinä ja niin lähellä, että en voi sinua unohtaa.

Sinä ja minä, me. Se asuu meissä kaikissa, mutta osaa tehdä sen salakavalan viekkaasti – luikerrella ovien ja ikkunoiden tilkitsemättömistä koloista kunnes viimein on kokonaan sisällä. Ja onko oikeastaan mitään pelottavampaa kuin hymyn takana haukkana vaaniva pahuus. Sen nukkuva olemus, joka ehkäkin pitää silmiään kiinni, mutta on taatusti hereillä kokoajan ja hyökkää kun viimeinkin rentoudut ja hymyilet takaisin. 

Onneksi olen aikoinaan raivannut reitit ja merkinnyt tiet. Pahuuden kotona kuljen toki varoen, mutta nurkkiin en enää törmäile.

Ja ohi virtasi joki(n)

Vesi heiluttaa timantteja

silkkisiipisten duetto laulaa

luonnon uskomaton kirjo lävistää silmät sielun ohella

puhkottu silmä, puhkotun sielun peili

viisas katsoisi ohi

julmin teippaisi korvat

Varjelkoon mikä kauneus 

- ja sen hengitys iholla!

Ajattelen

                jostain kuultua urbaania kysymystä: 
               mikä täällä hakkaa?

               sydän, sitä ei kaupungissa kuule

Säikähdän

viereeni hengitetään

kylkeä suutelee tuuli

katoan hetkeksi näkyvistä ja piirryn jonkun toisen silmiin 

peilaan ja peilaudun

Onko meitä täällä sittenkään?

Run, Forrest, run!

Rakkaani on poissa.

Minä elän.          

***

Juoksen pitkin rantaa ja havahdun siihen, että jokin on poissa ja tuoretta tullut tilalle. Valo – se on muuttunut, enkä osaa sanoa mistä sen tiedän, paitsi siitä kalvavasta kaipuusta, joka iskeytyy sydämeni tienoolle ja nakertaa siitä palan. Tiedän, että taas on tullut se aika vuodesta, jolloin hyvästelyt tulee tehdä ja vaikka tunnen syvästi tätä kaikkialla vihertävää sijaistakin kohtaan niin omaa Rakkaintani ei silti voita mikään. Juoksen hengästymättä ja tunnen miten uusi aikakausi yrittää ottaa minut rajusti - imarrellen, liehitellen ja värikkäitä antejaan tarjoten - enkä tietysti täysin voi vastustaa sen lumoa tänäkään vuonna. Onhan ilmassa poskia sivelevää pehmeyttä ja reinkarnaation tuoksuja, joita voisin pysähtyä haistelemaan kuin eläin sieraimet väristen, ellei kokoajan olisi niin kiire johonkin uuteen, jonnekin pois. Jossain etäällä kesän alku kirkuu lokkien kielellä, lapsi nauraa helisten ja talojen takana laulaa jäätelöauto. Pakko myöntää, että ei tämäkään aivan kamalaa ole, vaikka mielitiettyäni ei korvaa mikään, ei kukaan, sillä Hän herätti kylmettyneet sielut ensin.

Ja se on totta – on kaunista, on hyvää. On ihanaa juosta kaukaa ja päätyä keskelle heräävää kesää, sen ääniä ja tuulta, joka vihmoo kyllä alati, mutta ei piekse silti korvaa, vaan kutittelee. Ja siinä juostessa tulee mieleen, että hyvinä hetkinä rumakin voi näyttää perin kauniilta, kuten tuokin tuoreelle ruohikolle raiskattu kebab ja läjä roskia, jotka joku tiputti maahan ennen talven tuloa. Kaunista ja rumaa yhtä aikaa niinkuin äärilaidat tapaavat toisiaan kätellä. Hei olen Viha, hei olen Rakkaus, hauska tavata.

***

Stop.

Mihin aika oikein menee? Juuri äsken tikarit roikkuivat talojen pielissä valmiina seivästämään sydämiä, virtaava uoma oli kahlittu pakkopaitaan ja ihmiset erakoituneet takkiensa taakse. Ja nyt sileän ihon riettaus on kaikkialla, lyö silmille, kertoo tuoreen kesän tarinaa ja huutaa ähäkuttia niin, että ääni lähtee. Sinunpa aikasi jo oli ja meni, rusina, mene sinäkin! Juoksen totuutta pakoon ja vesikin juoksee, hullun lailla, kieppuu ja tekee pyörteitä, niinkuin minäkin vai minäkö se olinkin, koko ajan? Hullu. Run Forrest, run!

***

Teen vielä tarkistuskierroksen Metsään, sillä haluaisin suorittaa hyvästelyt kunnolla. Ja aivan totta – siellä Hän vielä hetken pakkailee laukkujaan - niissä synkimmissä paikoissa, joissa valo ei vieraile usein, tai kukaan muukaan. Hengitän syvään ja talletan mieleeni ja kameraani kuvaa, vaikka tiedän ettei Valo suostu tauluihin, halua raameihin. Ensi vuonna taas tapaamme, uskoni on vahva. Tapaamme kyllä, jos vain jaksan juosta sinne asti, Tuuli on otollinen ja keli on pitävä. Jos ja jos. Kun ja kun.

Terve Metsä, huudan lähteissäni ja metsä vastaa.

Olen tässä ja odotan sinua.

Aina.

Arvottomuuden mekin ansaitsemme?

Puhutaanpa tovi arvottomuuden filosofiasta.

Mitä koen kun koen olevani arvoton? Konkretian tasolla; onko kyse siitä, että en ole saavuttanut jotain, jonka halusin saavuttaa? Tunteen tasolla; minäkö sen tosiaan halusin saavuttaa vai kopioinko unelmani jostain? Iminkö sen ympäristöstä, ehkä vanhemmiltani, ihannoimiltani ystäviltä tai vallitsevalta kulttuurilta tai sen osalta - jostain johon itseni sijoitin tai halusin sijoittaa? Pohjimmiltaan onko tämä kaikki pelkkää kateutta? Ja jos se en ollutkaan minä niin kuka se oli, joka asetti minulle mahdottomia vaatimuksia ja löi päähäni ajatuksen, että juuri niihin on pyrittävä, maksoi mitä maksoi. Yliminäkö?

Sitten

En vastannutkaan tuota odotusta, tuli se mistä hyvänsä.

En osannut.

En riittänyt.

Ehkä jaksanutkaan yrittää.

Ehkä yrittänytkään jaksaa.

Enkä liioin kyennyt laskemaan rimaa tai sopeuttamaan tavoitetta tasooni sopivaksi.

Siis toisin sanoen en ollut tarpeeksi vahva määrittämään mikä elämänmuoto sopisi minulle paremmin, tekisi onnellisemmaksi.

Laiminlöin itseni.

Toisaalta

Minuunko tämä kaikki liittyy?

Ja onko muka minun kaikki asiat ratkaistava

oman elämäni keskelläkään

Kun kuitenkin

satun asumaan niin monen muunkin ihmisen elämän keskiössä

ding dong

Kysyn vielä

Onko arvottomuuden kokemus edes subjektiivinen oikeus?

Who said you're not a rose, Rose?

Havahtumisia ja havannointeja

Satunnaisia ajatuksia.

Olisinpa tuo mies, joka sormi pystyssä julistaa lehdessä maailmanloppua juurikin tulevalle viikonlopulle. Kravatti vinossa, raamattu kädessä ja silmissä suora usko: minäpä tiedän.

Mitäpä siitä ellei tietäisikään tai jopa tietäisi ettei tiedä, mutta uskoisi kuitenkin. Tietoako tässä ainoastaan pitäisi palvoa? Kyllä ihminen saa vannoa sellaisenkin nimeen, jonka jo huomenna tietää kuolevan ja olevan iäti poissa. Eikö juuri noin vahva usko ole osoitus kyvystä elää ehdottomuuteen asti tässä hetkessä, sen harhoissa ja luuloissa yhtä hyvin kuin onnessa tai onnettomuudessakin. Pettymysten jälkeen seuraa jotain muuta; kenties hetki tyhjyyttä ja uudet teesit, kenties pieni kuolema. Kenties havahtuminen.

Siis käy kylkeeni ja mennään; huominen on vasta huomenna ja nyt on nyt.

Keksitään jokin kreisi periaate ja eletään sen mukaan, mutta eletään täysillä! Rock! Carpe diem.

En minäkään ole aina se, joka pelkää tai pelkää eniten.

Toisinaan olen myös se, joka nauraa kuin Stubb niin, että aurinko toistuu hampaissa ja kuuluu niidenkin korviin, jotka eivät kuuntele. Olkoot kuuntelematta, kuunnelkoot, aina ei pidä välittää, enkä välitä.

Näitä päiviä kun jokin nyrjähtää, pysyvästi tai hetkellisesti, tai vähintäänkin ajatuksen tasolla. Me keskinkertaisuudet kompromissien maasta - sinä, minä, me - muutumme rajatapauksiksi, ulvomme hetkellisesti tuuleen.

Walk on the wild side

Jonakin aamuna kello viisi sitä herää siihen kun kuollut ystävä elää unessa vain kuollakseen heti uudelleen. Havahtuminen pala kurkussa ja pää syvällä märässä tyynyssä, kaikkialla vastassa auringon paisteen räikeä kilotus, joka huutaa miten väärässä olet, ei kukaan kuollut voisi koskaan elää tässä kirkkaudessa hetkeäkään. Ei tee mieli enää ummistaa silmiä tai sen puoleen aloittaa uutta päivääkään, olla mitään, tänäänkään.

On aamuja, jolloin tietää, että päivästä tulee huono.

On aamuja, jolloin tietää, että päivästä tulee hyvä.

Ja on aamuja, jolloin tulee mieleen, että pitäisikö vaihteeksi elää jonkun muun elämää.

Take a walk on the wild side! Kulje sieltä mistä et koskaan kulje, puhu heille, joita et ole uskaltanut puhutella, kierrä rutiinit orrelle, silitä päivää vastakarvaan ja syö illalla jäätelöä suoraan litran paketista lusikalla. Mitä muka voi ihminen tehdä tullakseen muuksi kuin on tai edes nähdäkseen itsensä paremmin? Peilit näyttävät alati väärää totuutta, kertovat vääriä unelmia ja saavat hakemaan vastauksia sieltä missä niitä ei ole. Tietenkään. Ei elämän suurimpiin kysymyksiin vastauksia jaella minkään viraston luukulla eikä markkinavoimien kukoistuksenkaan vuosina voi keneltäkään ostaa onnea. Onni on elämän hiljainen seuralainen, joka tulee valintojen mukana itse valitsemallaan viiveellä, jos on tullakseen, ja kotiutuu sinne, minne sitä ei ole kukaan kutsunut.

Koputtiko joku ovella?

They said hey Sugar, take a walk on the wild side.

I said hey babe, take a walk on the wild side.

All right, huh.

-Lou Reed-

Onneni muotti

Olen lukenut viime ajat onnellisuudesta ja oppinut, että sitä nyt ainakaan ei kannata tavoitella, sillä se onneton karkaa. Edessä siintävä promillen kokoinen taivasosuus on äkkiä hävinnyt, jos sitä yrittää kuolevainen koskea – onni elementissään, kuten pumpulinen pilvikin, on pohjimmiltaan vain tiivistynyttä vettä. Ei sen kanssa oikein voi ihokkain elää, mutta kokonaan ilmankaan ei huvittaisi olla.

Kaikesta huolimatta Onni on täällä tänään ja sen huomaa kyllä ellei sitä katso.

Olkoon se huomenna sitten täällä edelleen tai jo jossain muualla, sitä ei voi tietävinkään tietää tai taitavinkaan luvata, sillä ennustamattomimmat ovat sen reitit, jonka luo kaikkein eniten kaivataan. Onni on lienee vain varjo, joka liikkuu ympärillämme, mutta jota ei voi ohjailla. Sinulta se kyllä näyttää, mutta et ole sitä luonut, eikä se ole kanssasi syntynyt tai halua tehdä ikuisuuslupauksia yhteisestä elämästä kanssasi. Kunhan tässä vain hengaillaan ja pidetään kivaa - päivä kerrallaan hei, c’mon!

Onnellisin tapaamani ihminen? Tulee mieleen tuulisen kaupungin pikkuisen yksinkertainen asukki, joka vietti päivät polkupyöräillen ja seisoi toisinaan tuntikausia tien vierellä tuohon pyöräänsä nojaillen katselemassa ohi ajelevia autoja ja heiluttamassa kuskeille kättä. Kasvoille levisi joka kerta tyytyväinen virne kun joku vilkutti takaisin – ja niin, olinkohan sittenkin minä meistä se onnellisempi kun sain pienen ja hyljeksityn käteni liikkeellä nostaa kanssaeläjän kasvoille autuaan hymyn? Kaiken kokemani onnen jälkeenkin nuo hetket säilyvät mielessä ja lohduttavat – olen todistetusit joskus ollut Tärkeä.

Opinko tänään muuta? En sitten niin mitään.

Kevät painaa luomilla ja lyijy jaloissa. Olen kevyt ja painava yhtä aikaa – sen näemmä henki ottaa minkä kroppa päästää. Kannan liian raskaita ajatuksia, jotta jaksaisin nostaa päätäni ja nähdä päivän kauneuden, mutta niin vain on iltaan tultu tänäänkin. Ja rehellisesti sanottuna ilta-aurinko on kyllä hetkittäin kaunis, jos sitä vain kestää katsoa.

En aio palata kirjoihin

saat nähdä mitä sillä tarkoitin

rakkaus palaa minä en

aion olla onnellinen

Voin huoletta savukkeeni sammuttaa

kyllä helvetistä tulta saa

taivas palaa minä en

aion olla onnellinen.

-Kerkko Koskinen-

Kuihtunut prinsessa

Olipa kerran prinsessa, joka kuihtui. Sitä mukaa kun kerma kuoriutui paljastui sisältä asteittain hauraampi, mutta eittämättä hetki hetkeltä kauniimpi, prinsessa. Siellä kuninkaallisuus oli näemmä piileskellyt koko ajan – ihan lattean todellisuuden keskellä juomassa lattea juurikin siinä kohdassa johon kyllä aurinko toisinaan osui, mutta johon ei tavattu tuijottaa. Tavallisuuden lait pätevät meihin kaikkiin, myös niihin, joihin lyödään aateluuden leima, ikuinen pallo nilkkaan.

Prinsessa oli kuin joutsen kapoisen kaulansa kanssa, suorastaan keiju! Herkän, haavoittuvan ja aina hymyilevän näköinen sekä tietysti niin kevyen, että sellaisen voisi jokainen ottaa käsivarsilleen ja kantaa luolaansa lepäämään. Prinsessan, tarkemmin ottaen tulevan herttuattaren, sisin silti vapisi kuin haavanlehti – sen täytyy olla niin, sillä niin kauniilla tavalla hauraita ja kauneudessaan kärsiviä ovat vain ihan aidot prinsessat. Minä tiedän, koska  minulle kerrottiin sellaisesta taannoin, pikaisesti laskien noin kolmekymmentäyksi ja puoli vuotta sitten, ja en ole koskaan lakannut uskomasta satuihin.

Eräänä päivänä prinssikin viimein lakkasi hämäämästä kohtaloaan, soitti böönälleen heipat ja otti (kultaisen) lusikan aateliseen käteensä. Pyysi sitten itselleen kolmannenkin, siis käden, ja napsautti taikasauvallaan puoli maailmaa sekaisin. Naps vain, it’s nice to be a King, kuten tavataan sanoa. Mitä siihen voisi maalaistollo enää lisätä, paitsi, että vakka kantensa valitsee ja hyvä niin.

Lopulta kaukana pohjolassakin vierähti jokin kyynel ja kyynisyyden alle tukehtumaisillaan oleva pikkutyttö heräsi henkiin haukkoen happea kuivettuneeseen sieluunsa. Mieleen tulvahti yksittäinen muisto lapsuudesta, se miten ihanaa olikaan leikkiä hienoa rouvaa äidin vanhoissa kimaltavissa vaatteissa ja sotkea huulipunalla hampaita. Miten maailma oli vielä jotain edessä siintävää kaunista, johon mahtuisi niin uskomattoman paljon hyvää, eikä mitään epäoikeudenmukaista tai turhaa. Ei ainakaan turhia tunteita, silkkaa onnea vain. Sen me maalaistollotkin sentään ansaitsemme siinä missä tänään juhlapäiväänsä viettävä ihana keit ja armaansa willekin siellä jossain salamavalojen loisteessa.

Cheers meille kaikille soon to be -prinsessoille ja pikkutytöille, jotka sisällämme nukkuvat satavuotista untaan!

Pistetään prinssit ojennukseen ja prinssinakit wiskotaan wapun kunniaksi suuhun, tai vaikka sitten silmille ;)

Kysymyksiä tuntureille

Kun taivaalla on Vapahtajan väri ja tuntureilla kesän kiilto,

kuljen alati sohjoutuvalla jäällä pohtien mokomia.

Sekin kysymys, joka luonneanalyysipelissä esitettiin: ”Milloin on saavuttanut niin paljon, että voisi kuolla ja miksi?”

Sanoisin epäröimättä, että tänään, kauneuden tähden.

Eikä se ole epäluottamuslause huomiselle vaan kunnianosoitus tälle päivälle, sen julmalle kauneudelle, luonnon lumolle.

Ja sille miten hyvin kaikki istuu juuri nyt tähän kääpiöksi typistyneen elämäni keskelle, saa luomaan katseen alaspäin ja kiittämään vähästäkin, mutta erityisesti lämmöstä, joka laskeutuu valona otsalle ja sieltä käsin sydämeen.

Kiitos.

Olen valmis, ehkä, vai olenko?

Kytee vielä halu tuntea turhia tunteita, turhautua, surra.

Mutta jonain toisena, toisen kevään, kauniina päivänä olen ehkä valmiimpi, ainakin poloiselta sielultani.

Fysiikka tuntuu tosiaan rappeutuvan hitaammin - jännittävää, että se meni sittenkin näin päin. Enpä olisi tätäkään arvannut tai ymmärtänyt kysyä.

Kuka minä olen, kysyn tuntureilta.

Olen vastaa tunturi.

Riittää sekin, ei puhuta enää.

Kuunnellaan.

Laitaa vasten

Ei sanoja

paitsi Ne

joita ei lausuta

tai liioin kuulla

Eikä lauseita

paitsi Ne

jotka ehkä alkavat

ehkä eivät koskaan pääty

sekä ne, joilla ei ole alkua eikä loppuakaan

vain keskivartalo,

kiinteä ja tiivis

Ja

tietysti ne

jotka päättyvät sanaan

Ja.

On tilaa odottaa

tilaa jatkaa

katsoa kauas

sinne missä ei näy rantaa

eikä metsää puilta

Tai

paljon muutakaan

paitsi maailman laita

Jos minä maalaisin sinusta muotokuvan

Jos minä maalaisin sinusta muotokuvan niin maalaisin kasvoihisi vahvat alaspäin valuvat juonteet. Näin sanoi minulle taiteilija oluttuopin äärellä istuessaan pyytämättä ja yllättäen pöytään ja aloittaessaan yksinpuhelunsa, josta sain selvää korkeintaan noin prosentin verran (ja miksi, siis MIKSI, juuri tämän nimenomaisen lauseen piti erottua noiden kaikkien puuroutuneiden ja kesken jäävien lauseiden joukosta?). En tiedä miksi enää edes jaksan hämmästyä näistä kommenteista, mutta selvästi taannoinen eksyneeltä näyttäminen alkoi tuntumaan melkein kehulta, enkä pöyristykseltäni tiennyt pitäisikö taiteilijan sanoille itkeä vai nauraa. Eipä sen välilä, sillä resupekka jatkoi paatostaan. Oletteko ihan tietoisesti päättäneet olla hymyilemättä koko iltana, hän kysyi niin vakavissaan kuin tuossa tilassa ylipäätään on mahdollista. Ja ellen sattuisi jotenkin pitämään rähjäisistä ja kärsineen näköisistä humalaisista taiteilijoista, jotka kävelevät kainalosauvojen kanssa pysyäkseen pystyssä, olisin varmaan sanonut jotain ilkeää hymyttömyyden syystä. Tyydyin kuitenkin vain lyhyesti mainitsemaan, että kyllä hänenkin kasvoissaan pari juonnetta tuntuisi näkyvän. Taiteilija räjähti nauramaan ja kertoi näkevänsä ihmisissä asioita, joita muut eivät huomaa. Niin, kyllä minä melkein pidin tuosta ihmisestä ja toisissa olosuhteissa olisin voinut vaihtaa hänen kanssaan muutamia lauseita, edellyttäen, että vastapuolen vahva humalatila ei olisi turmellut kaikkia mahdollisuuksia keskustella.

 

Ei niin etteikö jo tuossakin olisi riittävästi yhdelle illalle, mutta seuraavassa kapakissa kerrottuani taiteilijan kommentit puolitutulle sain heti tylyn vastauksen: Eipä mikään ihme, että taitelija sanoi noin kun olet aina niin tuiman näköinen! Oolrait, pakko tämä on jo sitten uskoa ja oppia elämään asian kanssa. Olen tuima, vaikeasti lähestyttävä, vakava ja kasvoni ovat täynnä alaspäin valuvia juonteita. So be it.

Ei silti aihetta synkkyyteen sillä mielialani on näinä päivinä valoisa, enkä salli hämäryyden laskeutua huoneeseeni vielä vähään aikaan. En nyt kun ympärilläni on tämä kaikki kauneus, kuulas tuoksu kaukaa kuuluvine kaikuineen ja jotakin kihelmöivää tunnetta on alkanut muodostua pinnan alle. Se jokin uusi selvästi elää, haluaa kasvaa ja olkoon se sitten lopulta kukka tai heinä niin annetaan sen elää juuri sellaisena kuin se on. Weeds are flowers, too! Lisäksi hekumoin sitä, että olen saanut vastikään salsata sieluni kyllyydestä ja oppinut itsestäni ainakin sen, että voin aina oppia lisää kun vain sallin itseni olla virheellinen, kuten olenkin. Virheettömäksi tulemista tulemista odotellessani jatkan liikettä ja annan rytmin viedä eteen ja taakse silloinkin kun sen sointi on korvaani epämääräinen ja niin vaikeasti ymmärrettävä, että en tiedä miten minun oikein tulisi siihen eläytyä. Silloinkin minä jatkan ja menen kohti sitä Jotain tällä jostain heränneellä tietoisuudellani siitä, että tämä iänkaikkinen alusta, jolle jalkani asetan, on lopultakin vain juuri niin pehmeä tai niin kova kuin minä itse sen haluan olevan.

Puuttomille seuduille

Kevät tuli ja toi väsymyksen. Katson kaikkialla lenkkeileviä duracelleja ja melkein itkettää oma jäseniä kolottava voimattomuuteni. Luulin jaksavani, mutta taas joku toinen tiesi paremmin. En minä jaksakaan tai edes jaksa haluta jaksaa, sillä minusta on tosiaankin kohtapuoliin loppumassa virta ja avoin kysymys on enää vain se mihin kohtaan lopulta pysähdyn. Seis, ei askeltakaan enää! Kuten lapsenakin olen takuulla taaskin oleva se, joka jää ilman tuolia musiikin lakatessa ja istuu typeränä tyhjän päälle. Olen se ensimmäinen hyllytettävä, joka ei jaksa enää juosta kilpaa tai käyttää kyynärpäittensä teräviä luita lyömäsauvoinaan, sillä minä luovutan. Iskut on toisinaan niin paljon yksinkertaisempaa ottaa vastaan kuin kohdistaa toisiin.

On silti kaunista ja pysäyttävää. Matkustan yhä pohjoisemmaksi ja katselen kauniissa auringon paisteessa lahoavaa maisemaa – tähän lämpöön minä nukkuisin ellei puhelin kokoajan soisi. Ei se ole aikoihin soinutkaan ja luulin jo ettei minua kukaan enää muista (miksi muistaisikaan). Mutta juuri silloin he tietysti keksivät muistaa kun haluaisin vain upota uniini ja siirtyä hetkeksi pois itseni ankeuttavasta seurasta. ’Joko tulet tänne’ puhelimessa kysytään ja en ole muistaa, että unelmani on melkein toteuttamiskelpoinen ja tosiaan voisin jo lähteäkin. Tarkkaan mietittynä ajatus lähtemisestä kuitenkin väsyttää ja haluaisin vain maata peiton alla hiljaa - unelmoida unelmista ennemmin kuin toteuttaa ne. Ei minun elämääni mitään kuulu tai ole kuulumassakaan, kerron, ja mietin jo lauseita muodostaessani valehtelenko. On niin monta totuutta, enkä voi tietää mitkä niistä kuuluvat tähän yksinoikeudella kerrottuun Tarinaan nimeltä Elämä. Yksi totuus olkoon riittävä ja riittäköön siis se vastaukseksi muille yhtä hyvin kuin itselleni. Ainakin tänään.

Pienen kaupungin kohdalla auto pysähtyy hetkeksi ja näen kaltaiseni kevään väsyttämän olennon. Hän konttaa pitkin kylänraittia kuola suupielessä valuen ja näyttää siltä, ettei pysy pystyssä enää edes nelinkontin. Parka. Hän on yhtä kontillaan kuin minäkin käpertyvän sieluni sisällä ja oikeastaan meitä kahta poloista erottaa enää vain se pieni totuuden seinämä, joka puolittaa näkyvissä olevan ja muilta piilotetun. Sisäisesti minäkin konttaan raunioitunut ytimeni turrukkeista tai niiden puutteesta vapisten, vaikka ulkoisesti olenkin yhtä kalsean ja elämää rennosti pyörittelevän näköinen kuin aina. Tulkaa taas sanomaan ne taikalauseet siitä kuinka vaikeasti lähestyttävän näköinen olen. Hah! Tietäisittepä vain ja onneksi ette tiedä! Olen niin hauras etten osaa mitään muutakaan konstia puolustautua kuin tympeä perusilmeeni, joka uskokaa tai älkää on aikoinaan huolella harjoiteltu, sekin. Valitettavasti vain ilme näytti juuttuvan pysyvästi päälle ja reitittävän elämääni ikuisesti muista pois päin.

Ja sinne pois päin olen matkalla nytkin, sinne tai tänne. Puuttomille seuduille kuitenkin - niille, joissa tuuli puhaltaa ja kaikkeus näkyy kauas ja selkeästi kuten aina näkyy se, jota vähiten osataan katsoa. Olen menossa piiloon ja siksi asetun piloillani kaikkien katsottavaksi, ihan siihen silmien alle, paikkaan, josta katseet jatkuvasti tuppaavat pyyhkiytymään yli.

Ken krokotiilia ruokkii

Play me music, Sam.

Vielä vähän jankutusta transformaatiosta. Sitä tuntuisi tapahtuvan muillekin ja näkyvästi, ei vain minulle pinnan alla salakavalasti. Minä muutun ja velloudun toiseksi yksi särkynyt palanen kerrallaan, mutta ulkoisesti olen pysyvän rikkumaton kuin munankuori, jonka sisällä kasvaakin pehmeän tipun sijasta vihainen krokotiilin poikanen, tai ehkäpä toisinpäin. Mutta joillekin muutos tapahtuu melkeinpä röyhkeyttä hapuilevan räikeästi kuin kotipyjaman vaihto kireyttään soivaan ja hengästyttävän hohtavaan lurexiin.

Kuten isonenäiselle, keski-iän ylittäneelle ja hieman epäsiistin näköiselle naiselle, joka viikonloppuna notkui valitsemani illanviettopaikan tanssisalin reunalla varpaille tallottavana toiseuden monumenttina aina siihen asti kunnes rokki viimeinkin pärähti soimaan. Mitkä eleet, mitkä moovit! Yhtäkkiä isonenäinen nainen oli illan halutuin ja kiistatta seksikkäin ilmestys pyöriessään pitkin lattiaa lanne erinomaisen notkeasti vatkaten ja olkapäät ylös alaisin keinuen edessään alati vaihtuva statisti aka spanielin katseinen mies. Jos olisin mies, olisin voinut itsekin hakea tuota naista (kuningatarta) tanssimaan, sillä jotain niin kaunista tuossa musiikin kautta vapautetussa sielussa oli. Voisinpa olla hetken aikaa Hän. Hän, joka onnen sydäntä saa sisällään kantaa.

Ja saman illan aikana tapahtunut yhtä herättelevä muunnos. Tutisevan ja hauraan oloinen pappa nojaili seinään ja kuunteli hoikkien hattupäisten miesten soundia intensiivisesti. Kiinnitin huomiota vanhoille kasvoille alati etsiytyvään hymyn vireeseen, joka antoi kaukaisia viitteitä siitä, että kaikki ei ole sitä miltä näyttää ja tosiaan – noin tunnin kuluttua sama pappa vatkasi lavalla kuin viimeistä päivää ilman merkkiäkään hauraudesta. Olin myyty, rakastunut ja kateellinen yhtä aikaa. Täysillä tätä elämää kuuluukin elää eikä miettiä haudan paikkaa ennenkuin on sen aika.

Kun vain tietäisin miksi tuo musiikki ei joskus voisi rakastella minuakin eloon? Onko minun osani tosiaankin aina olla se, jolle kesken illan tullaan kertomaan kuinka eksyneeltä ja paikkaan kuulumattomalta näytän? Pyysinkö kommentteja, häiritsinkö ketään ja kenen eväät tällä kertaa oikein söin? Aggressiivisuuteni herää vasta myöhemmin peiton alla ja haluaisin kertoa tuolle itseensä rakastuneelle miehelle, että en minäkään hänen habitustaan ihaile, mutta en sentään tule sanomaan sellaista kesken rokkivaarin huikean esityksen. Ja miksi miehet ylipäätään kuvittelevat, että naiset ovat olemassa, jotta heidän olemustaan tai ulkomuotoaan saisi kommentoida vapaasti? Edes ylistäen alistaa, sillä itsemääräämisoikeus on ehdoton. Joskus haluaisin hautautua burkhaan ja lakata olemasta. Särkynyttä sisintäni kohdussaan kantava kehoni olkoon sellainen kuin on, mutta se en ole minä! Kaivakaa syvempää, jos jaksatte, mutta ei sentään - älkää viitsikö vaivautua. Hautoihin ovat monet kuolleet kaatuneet.

Haurastun yhä lisää, vaikka haluaisin nostaa ryhtini ja oppia katsomaan ihmisiä silmiin. Miten kauan näiden ripsien alle oikein täytyy piiloutua ennenkuin uskallus herää henkiin ja pää ei muistuta kuivuudesta kärsivää kissankelloa? Olen Titanicin upottanut vuori, olen kuolemaa kantava sairaus, olen ydinjätettä. Paljon ei minusta näe tai pysty päättelemään, mutta katseilta suojassa tapan aggressiivisesti kaiken, joka liikkuu. Erityisesti ne, joita rakastan. Tietysti koska juuri heidän vieressään haluan hautani rauhassa maata.

Näytät jotenkin eksyneeltä?

Reikiä taivaaseen

Tänään, kuten eilenkin, teen yksinkertaisen matkan paikasta A paikkaan B. Kävelen nopein, tikuttavin, askelin ja imen ahnaasti valoa, tuota aikuisten äidinmaidonkorviketta, joka haluaa piirtää kasvoilleni jotain hymyntapaista, hemmotella minut pilalle. Rakas, missä oikein olet ollut näin pitkään? Kärsimättömät jalkani haluaisivat jo juosta, kirmailla edes takaisin, ehkä nousta ilmaan ja peräti lentää, mutta en voi salli sellaista hätiköityä turmellusta - en nyt kun kevät on kauneimmillaan ja se pitää nautiskella hitaasti hetki kerrallaan hengittäen. Kaikella on aikansa ja paikkansa, onnellakin, eikä nyt ole kiire kun valo vihdoinkin löysi perille ja haluaa hellien koskettaa, hyvänään pitää. Aurinko, olen omasi.

Miten matka paikasta A paikkaan B voikin kestää valovuosia. Kuljen määränpäähäni niin syvältä itseni kautta, että perille tullessa en ole muistaa kuka olen, onko nyt eilen vai tänään vai huomenna ja tätäkö vuotta ylipäätään eletään vai joko sekin perhana kulutettiin loppuun. Mene itseesi ja tiedä käyneesi! Näin sanotaan ja sen minä kyllä osaan. Valo maistelee minua yhtä hartaasti kuin minä muistojani ja jotain hetkittäin hämärtyvää puolta itsessäni – sitä, jonka kerran tunsin ja olisin esitellyt muillekin ellei olisi koittanut se kevät, joka seivästi hänet hengiltä. Sillä kyllä kevät on eittämättä myös sielunmurhaa niille onnettomille tai onnekkaille, jotka eivät kauneutta kestä tai voi sen kanssa elää. Eikö juuri keväisin taloihin kasva jättimäisiä tikareita, joilla voi tahtoen tai tahtomattaan puhkaista meistä särkyvimpien kevättä hengittävät keuhkot. Survaista juuri silloin kun onni on kukkeimmillaan, silmät suljettuina ja pää kohotettu kohti taivasta, hymyistä lämpimin levitettynä kasvoille lepäämään.

Kävelen ja kevään ääniaaria soittaa ympärilläni juuri tätä vuodenaikaa. Kuulen suksen suhinaa, loskan lätinää, naurun palasia siellä täällä ja muutaman innokkaan linnun kyltymätöntä sirkutusta. Äänistö olisi likipitäen täydellinen ellei sitä siekailematta joukkoraiskattaisi jotenkin vuodenaikaan sopimattomalla hevosvoimien mölinällä, jolla on taipumus hukuttaa puhtaus alleen. Tekee mieli olla hetken aikaa ärsyttävyyteen asti näkyvä tien tukko ja huutaa järkeä vailla: "Moottorit seis! Nyt puhuu Kevät!". Jos vain maailma olisikin satumaailma, sammuisivat  moottorit kuin napista painaen ja kaikki pitkän talven näännyttämät pehmeäpakaraiset, kalvakkaposkiset riudutetut ruumiit, astuisivat ulos hopeisista kapseleistaan, nousisivat horjuen seisomaan ja alkaisivat jalat harallaan opetella kävelemään uudelleen. Ai hellanduudelis tuota vellovaa ihmismerta, joka kohta täyttäisi pyörä- ja kävelytiet kuin horjuava päiväkotilapsien juna toistensa tahmeista käsistä turvaa hakien.

Tätä ja tuhatkertaa monimutkaisempia satuja miettiessäni, näen tiellä valkoisen nenäliinan, roskan, ja eikö yllättäen sekin näytä melkein kauniilta tämän ihmeellisen valon syleilyssä. Jokin minussa hakkaa, onko se sydän vai vasara, jolla unelmat pikkuhiljaa murskataan. Voiko tällaista kaiken peittävää kauneutta todella ollakaan? Joku sisälläni vielä laulaa, ja suljen silmäni pelkäämättä kohta koittavaa tikarin iskua, jonka läheisyyden jo aavistan. Hymyilen. Kyllä minä vielä puhkaisen oman reittini taivaaseen.

Valo, ota minut nyt!

Arvo (ton?)

Lepus faustus

Toissapäivänä iltahämärän aikaan luin viestejä haudan takaa kokeillakseni vieläkö sydämeen sattuu. Kipu oli siellä, mutta loivempana ja muotoaan muuttaneena. Viestien poistaminen tuntui silti yhtä mahdottomalta ajatukselta kuin aina ennenkin ja jopa kaikkein arkipäiväisimpiäkin viestejä tuntui kipeältä poistaa sillä fakta on tämä; ei minua kukaan enää pyydä salaattibaariin lounaalle tasan kello 11. Be there or be square. Ugh.

Ei niin etteikö joskus olisi ollut toisenlainenkin aika, mutta määrittelemättömästä syystä juuri NYT on alkanut Transformaatio. Jokin oleva minussa on muuntumassa toiseksi solu kerrallaan ja tunnen luissani miten tämän prosessin myötä olen alkanut liueta kokonaan näkymättömäksi, yksi minuuden raukkamainen atomi kerrallaan. Muutos tapahtuu pienin hiipivin askelin, tuskin havaittavin liikkein, ja niin, että sen läsnäolon voisi unohtaa ellei sattuisi tietämään, että pysähtyneisyyden illuusiosta huolimatta matka taittuu kokoajan, sillä ikkunan takana maisema vaihtuu. On siis totuttava liikkeeseen, uitava sen virran mukana tai väsymykseen asti taisteltava sen ylivoimaa vastaan tai mieluiten kuitenkin kaikesta; tanssittava sen kanssa taukoamatta ja hoettava itselleen suu korviin hirtettynä ”Flow – mikä ihana fiilis!”. Niin, liike olkoon nyt kotini ja kun en ole siitä hetkeen muuttamassa poiskaan, on lienee sama nauttia sen rytmistä.

Joinain päivinä huomaan räikeämmin kuin toisina miten osaton olen ja tiedän lähestyväni näkymättömyyden puoliväliä. Ohitseni kuljetaan, puhettani ei kuulla tai kuunnella ja lävitseni katsotaan niin, että sielua kylmää ja tiedän myös mistä se johtuu: joku jätti oven auki sisään mennessään. Ovesta puhaltava tuuli, osattomuuden hyinen suudelma, jähmettää minut ja saa hiipimään salaa peilin eteen tarkistamaan olenko todellakin vielä olemassa ja täällä vai joko menin (ja minne?). Peilistä tuijottaa alati haaleneva haamu, luultavasti minä, kaniinin silmin ja säälittävästi väpättävin sieraimin.  On keskityttävä meikkaamaan yhä voimakkaammin, kumottava suojaväri ja pyrittävä olemaan kansakunnan keskiarvoa riettaasti pyllylle taputteleva klooni, jotta edes joku, edes joskus, edes ohimenevän hetken erehtyisi luulemaan kaltaisekseen ja unohtaisi katsoa ohi. Mitähän jännittävää siitäkin voisi seurata?

Rehellisyyden nimessä on mainittava, että meitä suojattomia elää täällä muitakin ja meitä on paljon, koska näkymättömyydestämme huolimatta mekin poloiset haluamme erityisesti kevään tullen lisääntyä. Se on vahinko tai ehkä ei sittenkään, muutenhan maailma voisi olla vaarassa tukehtua omaan ylivoimaisuuteensa tai ties mihin - ehkä peräti siihen, että keskinkertaisuuden rima nousisi liian korkealle ja pätevimmätkin masentuisivat liian varhain ja ratkeaisivat kesken kaiken ryyppäämään. Niin, kyllä meitä täällä piisaa ja uskaltaisinpa väittää, että tutkani tämän suhteen on kohtuullisen tarkka. Kyllä; suurestakin joukosta erotan vähäisellä vaivannäöllä ne näennäisen kuolleet tuulen raiskaamat saaret, joiden välille silta ylipäätään on mahdollista rakentaa. Toisinaan halu rakentamiseen on suuri, toisinaan riittää vain tieto, että rakentamiselle ei kenties olisi esteitä. Ja vieläkin yksinkertaistaen. Halut, päämäärät ja kaipuut – kuka niitäkin sitten asettaa ellei juuri se, joka asettaa niille kitkeriä reunaehtoja  ja pakottaa sopeutumaan? Transformaatio. Onko muuten joku määritellyt milloin saa tuntea onnea?

Avoimia kysymyksiä

Äiti
kun ilma lakkaa
kulkemasta sisään ja ulos
onko ihminen sitten esine?
En minä tiedä.

Äiti
jos isoisä meni taivaaseen
miksi ei voitaisi lentää sinne lentokoneella?
Hankala selittää.

Äiti
entä jos tämä mikään ei olekaan totta
vaan pelkkää jättiläisen unta?
Niin, olisi se ainakin jännittävä uni (ja kenen uni jättiläisen elämä olisi?)

Itsekin osaan kysyä
Miten iho, jonka alla ja päällä lapsi kerran lepäsi, on nyt kylmä kuin kivi?
Miksi vuoret ovat kaukaa siniset?
Ovatko äänet pyöreitä vai neliskanttisia?
Mistä kärpänen uneksii?
Kenelle sielu kuuluu?
Onko meitä täällä sittenkään?
Ja missä me sitten olemme?
Miksi avaruudessa sekunti on lyhyempi kuin maassa?
Onko rakkaus biologiaa valepuvussa?
Kuoleeko ihmisen tuoksu?
Onko unelmilla väriä?
ja kuka helvetti tätäkin paskaa lukee?

Pärjääjien kaupungissa

Tällä viikolla tein lyhyen retken pärjääjien kaupunkiin. Pakkasin pienen punaisen laukkuni täyteen sukkia, salaisuuksia ja uskoteltua itseluottamusta, yritin huolettomasti tervehtiä ja hyvästellä peilikuvaani yhtäaikaa ja aamun koitteessa jo kättelin tuota kaupunkia kohteliaan viileästi kuten etäistä tuttavaa ainakin. Oudon tutulta se kaikki tuntuikin ja muistin – olinhan ollut pärjääjä itsekin silloin kerran. Vai olinko sittenkään? Muistan jumppasalien hikisen tahman päivästä toiseen ja oksennukset pitkin posliineja, nekin muistan, ja sisällä kalvaneen pelon (kasvaneen pedon?), jolla ei ollut silloin vielä nimeä. Oli tosin se toinenkin todellisuus, se kauniimpi, jota muistelen niin paljon mieluummin ja kaiholla.

Pärjääjät ajelivat heti aamusta kolisevilla kulkuvälineillään ja kohottelivat kasvojaan liikuttavan korostetusti puhuessaan puhelimiinsa jotensakin tarpeettoman kuuluvin äänenpainoin ja häiritsevän terävästi ässiään sihautellen. Suljin oitis korvani, mutta jäin mielenkiinnosta tarkkailemaan tuon vieraan kansan kasvoja. Niiden ilmeissä oli väliin jotain perin tuttua – irvistykset taisivat pohjimmiltaan muistuttaa hymyä, jos nyt ei erityisesti kiinnittänyt huomioita kuolleina tuijottaviin silmiin. Tuota ilmehdinnän ja ilmeettömyyden merta katsellessa tuli äkillinen mielihalu kaivaa laukusta peili ja katsoa onko omankin naaman eteen alkanut kasvaa naamari. Mistä sen tietää miten nopeasti pärjääjien kaupungin ilmapiiri alkaa säteilemään ja vaurioittamaan ydintä, varsinkin niitä kaikkein herkimpiä kohtia, joissa tapaa asua Alttius. Jollekin.

Niin sitä ajeltiin ruuhkassa hitaasti täydet vaunut tyhjyyttä kolisten. Valo ulkona oli kirkkaan kaunis ja sitä katsellessa tuli yhtä epätodellisen onnellinen olo kuin aina ennenkin valon vuodenaikaan. Kyllä; kevään syntymäpäivänä myös pärjääjien kaupunki on kaunis ihan omana itsenään, puuteritta, ainakin lukuunottamatta kaikkialla lepattavaa kiireen hajua ja lukuisia kalmoja, jotka tuijottavat kuoleman varjo silmissään tiukasti toistensa ohi. Luojan kiitos tosiaan, että heistä kukaan ei katsonut minua ja tartuttanut tuota rampauttavaa sairautta sieluuni. Haluan jatkossakin hengittää vapaasti ja siksi lupaan; vielä kerran suljen tältä kaikelta silmäni ja näen vihdoinkin kirkkaasti, kuten niin monet minua edeltäneet ovat jo tehneet. Rauha heidän sieluilleen, jotka pimeydessä keskellämme vaeltavat. Sysimustan keskellä näkevät vain he, joilla on siihen riittävästi uskallusta ja sydämessään voimaa.

Samaan aikaan toisaalla. Kaikkialle laskeutuu näkymätön uhka, joka on ihmisyyden oheistuotteena tarkasti varjellen kasvatettu. Miksi, miksi, ihminen? Yhtä hyvin kuin pimeässä joskus näkee tarkemmin kuin valojen sokaistessa, tulisi jokaisen toisinaan ojentaa kätensä eteen suoriksi ja havaita tärkeä asia; maailma ei lopukaan omiin sormenpäihin vaan jatkuu niistä aina ikuisuuteen; eteenpäin ajassa ja paikassa ja sukupolvissa. Niin. Tai sen ainakin pitäisi jatkua, jos nuo samat sormemme piirtäisivät vain kauniita kuvia tuhoavien sijaan.

Retkeni lyhyydestä  huolimatta turhauduin hälinään, se tuntuu käyvän vuosi vuodelta nopeammin. Oksetti. Päätin keskittyä siihen kaikkeen hyvään ja ihanaan, jonka kyllä ympäriltään löytää, jos sitä vain osaa etsiä. Kyllä pärjääjien kaupunkiinkin eksyy kaltaisiani vaelluksillaan. Yhden heistä näin iltapäiväruuhkan keskellä matkalla jonnekin. Hän oli niin kaunis istuessaan siinä keskellä rapisevien maskien maailmaa aitona ja aidosti uurteisena, mitä ilmeisimmin rankkaakin elämää nähneenä herrasmiehenä. Hänessä tuntui asuvan jokin runollisuutta lähentelevä rauha ja levollisuus, joka kiinnitti huomioni. Kun hän sitten nousi paikaltaan oman pysäkkinsä kohdalla, huomasin, että hänen vartalonsa kertoi tyystin eri tarinaa kuin kasvot ja tiesin heti; tämän kuvan minä tallettaisin itselleni muistoksi tästä matkasta. Miten uljas, kaunis, arvonsa tuntevan naisen vartalo häpeilemättömän punaisissa sukkahousuissa ja vesirajaminissä! Minun tuli niin onnellinen olo, että olin pakahtua. Edessäni oli Ihminen - sellainen, joka oli uskaltaunut ulos pärjääjien keskelle täysin omana itsenään, ilman ainuttakaan kompromissiä minuudestaan tai myönnytystä alistavan lamauttavalle hysterialle, joka meistä tahtoo kitkeä pois sen kaikkein olennaisimman. Sen keitä me olemme.

Kuva silmissä; sillä tavalla olette täällä. Ketä
kukaan ei katso, katoaa. Aurinko, tähti, joku
valoon nukkunut päivä, ei tämä olisi tässä, ilman
sitä.

-Mirkka Rekola-

Salsaa

Olen niin väsynyt, että jaksan tuskin nostella jalkojani. Kävelen ja välillä petollinen lumi haukkaa minut sisäänsä, yrittää purra. Näinkö maa nyt sitten ottaa omansa, vie varomattomat varpaat yksi kerrallaan kunnes lopulta nielee  sisäänsä koko ihmisen. Tällaisena päivänä sitä ei kuitenkaan voi alkaa suremaan, ei sitäkään, ei nyt kun aurinko viimeinkin on niin kirkas ja ystävällinen, että paistaa iholleni pisamat melkein kertakatsomalta. Pidän silmät tiiviisti kiinni, kuvittelen itseni kauas ja annan tuulen työntyä korvaan. Sen raaka kylmyys tuo mieleen kertaalleen asutun kodin - tuon tuulisen pitäjän, jossa yksinäisyys paleli, eikä ketään kannattanut katsoa silmiin tai puhutella. Ei niin, että se olisi niin merkittävästi kiinnostanutkaan. Kaikki tuohon kaupunkiin liimaantunut lika, laimeus ja ryhdittömyys - tajuan, että tuo ruma ja tuulinen paikka epäluuloisina pälyilevine katseineen, se olen lopulta myöskin minä. En päässyt sieltä koskaan pois kuten luulin, vaan salakuljetin oman kansani maan ääriin ja takaisin, kaikkialle minne kuljinkin. Olisikohan jo liian myöhäistä syntyä jossain muualla?

Kaunis päivä, ja silti rohkaisen itseni kysymään; mistä tämä väsymys oikein tulee? Heräsin niin pirteänä ja virtaa puhkuen, mutta jo aamupäivästä huomasin miten kevyeksi käynyt vartaloni tuntui melkein liian raskaalta taakalta kantaa. Lepäsin hetken, sitten keräsin taas tutut ajatukset kuin tahmaiset pikkukivet ja pistin ne kiertämään kehää. Tunsin sen, kuten tällaisina päivinä aina. Avaruuden musta aukko sisälläni kasvaa ja voisi melkein luulla, että se syntyy minä hetkenä hyvänsä. Hyvänen aika, vieläkö minusta oikein on äidiksi? En tiedä, mutta tiedän tämän: minne menenkin, imen heti hiljaisuuden viereeni, kyhnytän sen kylkeen ja illan päätteeksi jo tanssin sen kanssa hitaita. Ei sitä äänettömyydessä kasvanut niin vain opi puhumaan.

Kehoa väsyttää selvästi jokin, mutta siitä huolimatta, tai senkö takia, haluaisin tänäänkin laittaa jalkoihini tanssikengät ja salsata itseni aivan täydellisen näännyksiin, aina siihen viimeiseen hikipisaraan asti, jonka tippuessa voisin olla hetken aikaa kokonainen. Tai ainakin juuri sellainen kuin olen; merituulen alle syntynyt ja vähän suolavedeltä maistuva.