Itkijälokkien kaupungissa

Itkijälokkien kaupunki ihoni alla

tuuli ei tule siveltimellä,

           se heitetään kohti

itkijälokkia sielussaan kantavat

haavautuvat huomiosta,

huokaisevat

kun kukaan ei katso

eivätkä kurottajat yllä

ehtijät pääse

ne, joille kaikki on yhdentekevää, palkitaan

lokit itkevät

tuuli tuulee

Kaipuu ketjuksi lenkkiin

En ole pitkään aikaan kuulunut mihinkään. Käyn kyllä töissä ja hoidankin työni. Tapaan kyllä
ihmisiä ja puhunkin heille. Olen hyvä kuuntelelmaan. Silti - tai senkö vuoksi? -kukaan ei ota minua omakseen. Olen se kenelle sanotaan lyhyesti huomenta ja päivitellään säätä. Olen se, jota ei pyydetä mukaan. Se, joka osti hienon mekon, mutta ei uskalla mennä juhliin, koska huomaisi niissä istuvansa ypöyksin.

Olen lakannut juomasta kahvia. Tai juonhan minä sitä, mutta salaa. En voi mennä muiden keskelle potemaan yksinäisyyttäni ja tuntemaan irrallisuuttani. He puhuvat kuten nuoret puhuvat. Minä en. He nauravat asioille, joihin en ehdi mukaan tai joille en osaa nauraa. Olisinko koskaan osannutkaan, edes nuorena. Aina olen kovemmasta puusta ollut, syvimmille vesille valunut.

Nykyisin minua jopa teititellään. Diagnoosini on, että se johtuu roikkuvista vanhan naisen poskistani ja surusta silmissäni. Vartaloltani olen kuin joku toinen, joku nuori ja notkea tyttö. Eikä sekään ole minusta hyvä, sillä se herättää kateutta niissä, joiden kanssa henkisesti voisinkin kohdata.

Miten minä en vain osaa?

Valo

Se vie läpi.

Valmistaa pitkään ja kylmään.

Thinspiration my ass, ja pari painokelvotonta sanaa

Olen viime aikoina ollut voimistuvan vihainen ja samalla alistuneen surullinen. Länsimaita piinaa tauti, SYÖPÄ, ja tuota ihmisyyttä rienaavaa tautia ruokimme me kaikki. Tekee mieli sanoa, että Media eniten, mutta taas – media olemme me. Me ruokimme median. Vai miksiköhän nettilehtien kymmenen luetuimman joukosta seitsemän koskee jonkun kuuman puuman rantakuvaa, laihdutusvinkkiä tai julkkista, joka on joko a) syömishäiriöinen tai b) yllättävästi lihonut. Niin, eihän maailmassa muuta merkityksellistä onneksi tapahdukaan. Ylistämällä olemme me alistetut, ikuiseen laihdutuksen kiroon tuomitut.

Tuntuu etten saa happea, kuristun. Koska tulee se armoitettu ikä, jolloin saan alkaa olemaan vain ihminen? Laihuutta kun ei vaaditakaan enää vain nuorilta vaan myös keski-ikäisiltä, kai kohta myös vanhuksilta (hah, siihenhän kyllä päästään kun ei tehokkuusyhteiskunta ehdi ruokkia vanhainkotien hampaattomia, hitaita, syöjiä). ”55-vuotias hottis bikinibeibi rannalla, wau. Kurkkaa kuva!”. Minua on petetty. En kelpaa koskaan. Wau tosiaan, wau.

Siis mitä, mitä I-H-M-E-T-T-Ä, tämä on???

Onko ihmisen arvo suoraan verrannollinen painoindeksiin?

Milloin lakattiin välittämästä siitä tosiasiasta, että meistä jokainen syö?

Niin, paitsi tietysti ne, jotka vain söisivät.

Tekee mieli ajatella, että enää vahvimmat meistä uskaltavat olla Ihmisiä, kokonaisina, naurettaviin ulkoisiin paineisiin tuijottamatta. Mitä sitten jos toinen on suuri ja toinen on pieni? Ennen ajateltiin, että erilaisuus on rikkaus. Nytkin niin ajatellaan, mutta liberalismi rajoittuu, hivenen ironista kyllä, ihonväriin – muilta osin kaikkien on keinoja kaihtamatta rääkättävä itsensä samaan muottiin.

Saakutti, tässähän alkaa oikein odottamaan sokeutta. Ehkä silloin ihmisen näkee selvimmin kun mikään ulkoinen ei häiritse, eikä varsinkaan harhauta. Kuka silloin on kaunis ja mitä silloin punnitaan? Suruista vapaa se vasta on kiloineenkin keveä.

Niinkin lähellä kuin tässä

Oli hyvä päivä.

Maalasin ikkunanpielet valkoisiksi.

Sain yhteyden äitiini – puhuimme keskitysleireistä.

Juoksin tuulessa, jaksoin, tuli voimakas olo.

Kuolleeseen pihakukkaan ilmestyi nuppu.

Join kahvia suklaan ja juustopiiraan kera.

Tajusin tärkeitä asioita.

Soitin ystävälle.

En häiriintynyt likaisesta kodista.

Puhuin luonnon ilmiöistä isäni kanssa.

Tein mukavalle ihmiselle palveluksen.

En kadehtinut ketään.

Oli hyvin hyvä päivä.

Kengät ja piano

Noin kaksikymmentäviisivuotiaana ja sitä nuorempana kyllä ahdisti. Olin aina jotenkin vääränlainen, väärin ajatteleva ja väärässä seurassa tai seuraan nähden vääränlainen.  Helppo nämä ajatukset on palauttaa mieleen vieläkin, vaikka olenkin pyristellyt niistä eroon.

Seuraa anekdootteja, joissa ei ole mitään järkeä.

Parikymppisenä ostin kengät, jotka olivat mielestäni kauniit. Käytin niitä kerran ja tajusin sitten ettei kukaan minunlaiseni käytä sellaisia ja vieläpä kuvittele voivansa tehdä sellaista. Jätin kengät käyttämättä. Kotona katselin niitä kaipauksella ja toivoin olevani henkilö, joka voi laittaa jalkaansa ruskeat samettipintaiset rusettikorkokengät vaikka ihan tavallisena arkipäivänä.

Outoa, mutta kaipaan noita kenkiä vielä. Erityisen hyvin on jäänyt mieleeni se miltä tuntui kävellä kauniilla, mutta hiertävillä, kengillä sen ainoan kerran kun niitä uskalsin käyttää. Olin juuri irrottautunut jostakin ja matkalla ystävien luokse. Ilmassa tuoksui kesä ja nuoruus, tuuli heilutteli vasta pestyä tukkaa. Olin rahaton, mutta rikas, omistin maailman.

Anekdootti numero kaksi.

Olen niin yksin ettei sellaista tyhjyyttä luulisi olevan olemassakaan. Ulkona paistaa aurinko ja istun pölyisessä asunnossani ja itken – niin kauniisti naapuri soittaa pianoaan. Olen aina sunnuntaisin kotona kello 16, sillä tuohon aikaan naapurissa soitetaan pianoa. Tietysti olen käynyt taas urheilemassa itseni näännyksiin ja yritän olla ajattelematta ruokaa. Niin kauan kun musiikki soi se onnistuu. Ääniin ei liity pakonomaisen ruoan ahtamisen paloa kuten liikkuviin kuviin, mistä sekin sitten johtuu.

Kaipaan kaukaisen ja ainaisesti tuntemattomaksi jääneen naapurini soittoa edelleen. Muistan miltä tuntui ensimmäisen kerran tulla hikisenä yksinäiseen, ahdistavaan, kotiin ja yllättyneenä huomata, että sinne valui musiikkia. Tuntui kuin olisin saanut lahjan. Kuin kauniit kengät jalassa. Syyn elää.

Tässä ei todellakaan ole mitään järkeä.

Casting

Kesäpäivänä kävin kuvauksissa.

Makasin putkessa, jossa tuuli, humisi ja ryskyi. Korviini syötettiin käskyjä. Asentoni oli etukäteen mietitty.

Vedä henkeä sisään. Nyt. Älä hengitä (tässä kohtaa pieni iäisyys). Saa hengittää.

Olen niin kuvauksellinen (hah hah), että viihdyin kuvattavana. Elämä oli leppoisaa kun insinööri oli ajatellut kaiken valmiiksi. Minun tehtäväkseni jäi koruttomana makoilu ja auktoriteettien tottelu.

Kuvaisipa joku sielunikin ja kertoisi diagnoosin.

Hiukan liian paljon pelkoa, nimetöntä tuskaa ja kipeästi käyvää äidinrakkautta, joka vyöryy.

En tiedä mitä kuvissa näkyisi.

Sekö, mikä herättää öisin kuuntelemaan tykyttävää sydäntä ja pelkäämään? Miltä kuvissa mahtaisi näyttää yhtäaikainen rajaton toivo ja pohjaton toivottomuus? Se kun mistään ei tule mitään, mutta silti kaikki on mahdollista. Noin niinkuin periaatteessa.

Makasin siis kuvauksissa ja kuuntelin kaiken keskellä väliaikamusiikkia. Soi Queenin I want to break free. Tunnelmaa oli jotenkin vaikea jakaa – olin tosin putkeen ja hetkeen sidottu, käskyihin alistettu – mutta kaikki oli helppoa hetken. Kuin lapsena.

Syö lautanen tyhjäksi.

Pese hampaat.

Älä pure kynää.

Pimeässä ei ole mitään pelättävää.

Ainoa asia, jota meidän pitää pelätä, on pelko itse

- Franklin Delano Roosevelt, 1933 -

Sinne minäkin menisin, heihin kuuluisin

Olin jossain ja tulin pois.
Tuli kuuma.
Pidin hetken hymyistä, mutta kyllästyin.
Ei kukaan hymyile aidosti kokoajan.

Oli  myrsky.
Hetken luulin kuolevani, oikeastaan olin siitä varma.
Lapseni nukkui suu auki osaamatta pelätä.
Mietin mitä hänestäkin olisi tullut, jos olisi saanut elää.
Emme kuolleetkaan.
Kiitollisuus kesti hetken ja unohtui pois.
Lapsikin heräsi tyytyväisenä tietämättä hetki sitten kuolleensa.

Mietin satoja kertoja, kuten aina, miltä tuntuisi elää siellä jossakin, olla joku muu.
Hymyilevä, ruskettunut, herkästi kosketteleva, oudosti murtava.
Ajaisin järjettömän suurta autoa.
Kadulla tervehtisin kaikkia.
Maailma olisi minua varten.

Minä kuljin askelia joutuisammin, hiekka juoksi (Mirkka Rekola)

On katkeraa katsella valokuvia ja silti katson. Vain vuosikin sitten otetuissa on katseessani vielä tuike, joka kertoo odotuksesta. Siitä, että edessäkin päin on sitä jotain. Ja siitä, että elämää on kokoajan ympärillä ja siihen yltää vain kättään ojentamalla, siihen voi koskea.

Nyt olen niin kovin kaukana ja piilossa, enkä tiedä itsekään tarkalleen - tai luultavasti osapuillekaan - missä.
Peilikin todistaa samaa. Näytän niin erilaiselta - kuin ihoni olisi peilikuvansa peilikuva tai väärin pingotettu, vääristä kohden veltto tai vääristä kireä. Outous voisi olla vanhenemista, mutta se ei ole sitäkään. Se on katoamista, sulautumista, hitaasti etenevää transformaatiota minusta häneksi, joksi en missään nimessä halunnut tulla. Posket kertovat kireydestä. Siitä että huudan liikaa ja olen ärsytettynä vaarallinen. Viime viikolla haistattelin tuntemattomalle autokuskille, viime kuussa hankin porttikiellon teatteriin (no, vähintäänkin henkisen sellaisen) ja toisinaan lapseni kavahtaa. Ei pidä tosin liioitella, en minä sentään tappaisi ketään, mutta olen VIHAINEN. Toisinaan mukiloin itseäni, mutta annettakoon se minulle anteeksi. En tekisi sitä kenellekään tärkeälle.

Ei pidä menettää myöskään toivoaan.

Kerron sen peiliminälleni aina kun hän jaksaa kuunnella ja toivon, että salaa oikeakin minäni on kuulolla. On tai ei ole. Ei pidä menettää toivoaan, ei uskoaan, ei rakkauttaan. Eikä myöskään itseään.

Mietteeni tänään

Mihin meni nauru

Onko onnellisin se, joka ei sitä tiedä

Pitääkö hymyillä vaikka ei hymyilyttäisi

Näkeekö tuo piru minun päähän

Onko sätkä suussa vaikea puhua

Olenko liian nuori vai vanha

Mihin?

Puhuisiko pukille vai näyttäisikö vain tympeältä

Miten tynnyrin kokoisen mahan kanssa voi elää

(onneksi en tarkoita itseäni)

Hiihto on tuskaa

Olisipa joka paikkaan latuja, ettei tarvitsisi miettiä mihin mennä

Joillakin miehillä on kyllä piukat pakarat

Lumi on valkoisena kaunis

Nytpä tiedän miten taivas roikkuu

Piukkapakaraisimmilla on kireimmät ilmeet

Onko se parhautta kun syö vähiten

kuka näitä uudissanoja keksii

siis ketä

tykkäävätkö miehet tosiaan aina eniten blondeista

kuka sellaisilta ääliöiltä sitten huomiota kaipaa

olisipa helppoa elää yksin

ja kamalaa

miten tehdään kainalopieru

leipominen on mukavaa

en halua olla rikas

tuhkatut lumet, unohdetut unelmat

Suren suruja, joiden oli jo määrä jättää minut. Niiden aika oli ja meni ja sitten tuli taas. Enpä edes tiennyt uskovani reinkarnaatioon ennenkuin nyt.Olenko minä todellakin tässä ja nyt? Vai siellä ja silloin? Ainako kaikkialla jokapaikassa vaan ei kuitenkaan koskaan missään? Varsinkaan kokonaisena, sillä kuka nyt sellaista sietäisi. Jos tietäisi.

Setä tuhkaa lumiaan kun kävelen ohi. Tekisi mieleni pyytää: Et tekisi puhtaan valkealle pahaa. Et pilaisi kauneutta silloin kun se hohtaa.

Toisaalta.

Niinhän minäkin teen ja olen aina tehnyt. Tuhkaan unelmat ennenkuin niistä ehtii kehittyä mitään kauniimpaa - sellaita, joka särkisi puhkeavan illuusion. Sillä voiko mikään olla herkempää ja kauniimpaa kuin toteutumaton unelma? Se mitä ei halua murskattavan tulee piilottaa, tuhkata silmistä pois, peittää. Paeta.

Menee ikkunasta tuijotteluksi koko elämä. Älä jätä minua energia, älä mene läpi.
On niin paljon mitä haluaisin, niin paljon mitä aion. Paljon mitä vielä haluaisin aikoa ja aion haluta. Preesens ja imperfekti yhtäaikaa. Sama elämä ja mennyt, kaikki on läsnä paitsi tuleva.

Luomilla painaa kevään aurinko, kirkkaus tekee tuskaa.

Tuhka, my mercy, peittele.

pienimmällä pisin varjo

Your tube, not mine

Maalainen kaupunkihelvetissä. Ystävällinen neljännen polven stadilainen selittää infantiiliartikulaatiota käyttäen noin viiteen kertaan miten Stokkan kellon alta noustaan Hakaniemeen menevään ratikkaan. Ahaa, enpä olisi arvannutkaan miten tyhmänä voidaan pitää ihmistä, joka ei ole viettänyt elämäänsä neliökilometrin sisällä kuten eräät ja vieläpä ylpeile sillä. Tekisi mieli olla epäystävällinen, mutta en saata – tulin sentään viemään stadilaisen työt mukanani pohjoiseen ja vähintä mitä voin tehdä on hymyillä, vaikka väkisin. Piru kun poskiin sattuu.

Maan alla haisee lika, kiire ja inhimilliset eritteet. Peitän kädet hanskoihin, sillä en halua koskea mihinkään. Itseni peitän tyhjään katseeseen, joka on helppo pukea päälle ja pitää yllä vaikka loppuelämän. Niin helppo, liian helppo. Jokin tyhjyys koskettelee sielua, syövyttää ja mahaa korventaa ihan kirjaimellisestikin.  En haluaisi välttämättä kuulla miten nuori mies tarjoaa kaverilleen ”zointteja”. En haluaisi nähdä kun nuoret ylienergiset suomenruotsalaistytöt tanssivat metrossa keinuen  ja vanhat miehet tuijottavat salaa ahnaasti takapuolia. Vakoilen tosin minäkin, mutta en ilosta vaan inhosta. Jos siinä mitään jalompaa sitten on.

Minun maailmani on kuitenkin puhtaampi.

Niin haluan sen olevan.

Niin se.

On.

Tuulen viime vuosi

Kuva silmissä; sillä tavalla olette täällä. Ketä
kukaan ei katso, katoaa. Aurinko, tähti, joku
valoon nukkunut päivä, ei tämä olisi tässä, ilman
sitä.

-Mirkka Rekola (Tuulen viime vuosi, 1974)-