En ole pitkään aikaan kuulunut mihinkään. Käyn kyllä töissä ja hoidankin työni. Tapaan kyllä
ihmisiä ja puhunkin heille. Olen hyvä kuuntelelmaan. Silti - tai senkö vuoksi? -kukaan ei ota minua omakseen. Olen se kenelle sanotaan lyhyesti huomenta ja päivitellään säätä. Olen se, jota ei pyydetä mukaan. Se, joka osti hienon mekon, mutta ei uskalla mennä juhliin, koska huomaisi niissä istuvansa ypöyksin.
Olen lakannut juomasta kahvia. Tai juonhan minä sitä, mutta salaa. En voi mennä muiden keskelle potemaan yksinäisyyttäni ja tuntemaan irrallisuuttani. He puhuvat kuten nuoret puhuvat. Minä en. He nauravat asioille, joihin en ehdi mukaan tai joille en osaa nauraa. Olisinko koskaan osannutkaan, edes nuorena. Aina olen kovemmasta puusta ollut, syvimmille vesille valunut.
Nykyisin minua jopa teititellään. Diagnoosini on, että se johtuu roikkuvista vanhan naisen poskistani ja surusta silmissäni. Vartaloltani olen kuin joku toinen, joku nuori ja notkea tyttö. Eikä sekään ole minusta hyvä, sillä se herättää kateutta niissä, joiden kanssa henkisesti voisinkin kohdata.
Miten minä en vain osaa?
