Maalainen kaupunkihelvetissä. Ystävällinen neljännen polven stadilainen selittää infantiiliartikulaatiota käyttäen noin viiteen kertaan miten Stokkan kellon alta noustaan Hakaniemeen menevään ratikkaan. Ahaa, enpä olisi arvannutkaan miten tyhmänä voidaan pitää ihmistä, joka ei ole viettänyt elämäänsä neliökilometrin sisällä kuten eräät ja vieläpä ylpeile sillä. Tekisi mieli olla epäystävällinen, mutta en saata – tulin sentään viemään stadilaisen työt mukanani pohjoiseen ja vähintä mitä voin tehdä on hymyillä, vaikka väkisin. Piru kun poskiin sattuu.
Maan alla haisee lika, kiire ja inhimilliset eritteet. Peitän kädet hanskoihin, sillä en halua koskea mihinkään. Itseni peitän tyhjään katseeseen, joka on helppo pukea päälle ja pitää yllä vaikka loppuelämän. Niin helppo, liian helppo. Jokin tyhjyys koskettelee sielua, syövyttää ja mahaa korventaa ihan kirjaimellisestikin. En haluaisi välttämättä kuulla miten nuori mies tarjoaa kaverilleen ”zointteja”. En haluaisi nähdä kun nuoret ylienergiset suomenruotsalaistytöt tanssivat metrossa keinuen ja vanhat miehet tuijottavat salaa ahnaasti takapuolia. Vakoilen tosin minäkin, mutta en ilosta vaan inhosta. Jos siinä mitään jalompaa sitten on.
Minun maailmani on kuitenkin puhtaampi.
Niin haluan sen olevan.
Niin se.
On.
