Siellä missä kärpänen pysähtyy

Olen viime ajat ollut muualla kuin tavallisesti.
Olen katsonut kärpäsen lentoa ja lumpeen kelluntaa miettimättä raskaita.
Palkitsevinta on ehkä juuri se kun eilinen ei kiusaa eikä huominen ole vielä saatavilla.

Tulee mieleen kuulemani kuvaus novellista:
Novelli on  keskellä metsää kulkeva polun pätkä, joka alkaa jostakin ja loppuu johonkin.

Eivät kaikki tiet muutenkaan johda mihinkään ja miksi niiden pitäisi.

Älkää antako minulle unia enää

Unessani ihminen joutuu onnettomuuteen, häneltä leikkautuu naama irti ja hän kuolee hirvittävän, brutaalin, kuoleman. Seuraavana päivänä hänelle kerrotaan kasvaimesta.

Lukuunottamatta muita angstin aiheita, olen vihainen kun tämäkin tuotiin tietooni etukäteen. Olisin mieluummin silmätön kuin näkisin. Miten ikinä säilyttää optimismi kun loppuratkaisu on jo kerrottu?

Sillä tiedän kyllä mitä tarkoittaa tietäminen.
Usko ei ole sen vastakohta vaan halu uskoa tiedosta huolimatta.

Tyhjiö

Olen nyt siinä tyhjiössä, josta aina haaveilin (vai haaveilinko?). Kaiken keskellä, äänien ympäröimänä, kuurona. Kaikkien nähtävillä, katseiden alla, näkymättömänä.

Liikutan oman pienen senttimetrini tätä maailmaa. Sanon  jonkin lauseen. Puolen vuosisadan kuluttua joku voi sen muistaa, tai olla muistamattakin. Yhtä kaikki, mikä sen merkitys siltikään on. Tai siitä huolimatta.

Unessani on suuri boakäärme. Voi luoja, viekää joku se pois, miksi se vain lähestyy? Sitä kannetaan kohti ja paljas jalkani on suojaton, siihen tipahtaa boan sylki. Sylki, onneksi vain sylki, helpotun. Käärmekin loittonee.

Samassa kuvaan astuu ystäväni, joka osoittaa jalkaani ja sanoo ”kyllä se ehti purra, katso”. Ja näen, että jalkani haava paisuu. Koskee. Voi luoja miten siihen koskee.

Todellisessa elämässä kuulen kahdesta kuolemasta unessa olleen ystäväni ympärillä. Tapaamme sattumalta. Ei kahta ilman kolmatta sanoo ystäväni suurin silmin. Lohdutan meitä molempia sanoillani: kaikilla meillä on kohtalomme.

Kotona mietin.

Olenko se kolmas?

Odotetaanko minua jo nurkan takana, siitäkö tämä tyhjä tila ympärilläni ja tämä hiljaisuus? Verenimijä voi olla jo valmis, olla juuri tuossa, odottaa että kuljen hänen luokseen.

Ei olisi vielä, ei nyt kun olen ponnistellut niin kovin ja yllän melkein unelmaani. Melkein. Ensimmäiseen niistä.

Turhaa.

Ettei totuus unohtuisi

Keveää ja raskasta yhtäaikaa
Olen antanut itselleni anteeksi sen etten osaa olla elämässä läsnä.


Olen minä
ja rikkonaisenakin silti paras versio itsestäni.
Kukaan muu ei voi olla minä,
olen siinä paras!


Raskaampaa kuin itsensä rakastaminen,
on sen hyväksyminen ettei ihanneminääni enää ole.
En tule keneksikään muuksi.
En sosiaalisemmaksi, pidetymmäksi,  kauniimmaksi, rakastetummaksi.
En piirry kenenkään silmiin parempana versiona itsestäni.
Kukaan ei katso minua aamuisin ja sano silmillään "olet ihana".
Paitsi ehkä minä, ehkä taas en.

.