Kyllä minä sinut tunnen. Olet täällä, mutta minä olin täällä ensin ja väijyin pimeässä kunnes tulit. Olet Paha. Niinpä vain olen minäkin.
Ei enää onnellisuuden ytimen ajatuksellista tavoittelua tai piehtarointia siinä mitä kutsutaan hyväksi elämäksi. Sydämeni on ehkä särkymäherkkä, mutta avuton se ei ole. Pidän sinut lähellä, paha, ja annan olla siinä, ettet vain karkaa kauemmaksi ja tee tuhoja. Sama se asutko minussa vai jonkun muun sielun komeroissa, kunhan olet siinä ja niin lähellä, että en voi sinua unohtaa.
Sinä ja minä, me. Se asuu meissä kaikissa, mutta osaa tehdä sen salakavalan viekkaasti – luikerrella ovien ja ikkunoiden tilkitsemättömistä koloista kunnes viimein on kokonaan sisällä. Ja onko oikeastaan mitään pelottavampaa kuin hymyn takana haukkana vaaniva pahuus. Sen nukkuva olemus, joka ehkäkin pitää silmiään kiinni, mutta on taatusti hereillä kokoajan ja hyökkää kun viimeinkin rentoudut ja hymyilet takaisin.
Onneksi olen aikoinaan raivannut reitit ja merkinnyt tiet. Pahuuden kotona kuljen toki varoen, mutta nurkkiin en enää törmäile.
