Mieleni on musta ja täynnä päättymisiä, lopetuksia, eron hetkiä ja edessä kohoavia seiniä. Sata kertaa päivässä mietin, että tämäkin rutiini on lähestulkoon viimeinen kerta tässä kohden arkipäivää, tämän kaiken niin tutuksi käyneen keskellä. Näen iloisuutta ympärilläni ja näitä ihmisiä, joihin useaan olen ehtinyt kiintyä niin syvällisesti, että napanuoraa ei millään raaskisi katkaista. Halaisitte edes sillä minä en kehtaa tehdä itseäni tykö. Huomaisitte edes, sillä minä lähden kohta. Kaipaisitte. Kaipaisittepa edes joskus.
Olen tunneihminen, se on käynyt minulle yhä selvemmäksi. Erityisesti tunnekirjon äärilaidat ovat ominta maastoani. Niin lämmin tunne, että se on polttaa sisältä rikki ja niin katkera jäätävyys, että hetkittäin ymmärrän miksi tässä maassa tehdään paljon henkirikoksia. Vaaleakiharainen belsepupin puoliso tuijaa minusta tiukasti ohi - ei ole näkevinään, mutta katsoo. Ei ole sanovinaan, mutta huutaa, tiukkaa paremmuuttaan hehkuen tietysti.
Tule viha! Ja sinä tulit.
Viisaamman tehtävä on lopettaa sota ja lähteä - ja näin teen, sillä olen mieluummin aina ollut viisas kuin voittaja, niin kunniatonta kuin sekin on. Vaikka ei tässä edes siitä ole kysymys, vaan järkevyydestä. Sitä pirua vasta vihaankin.
Vielä muutama katkeransuloinen hetki, tuhat tulematonta kyyneltä ja sitten sirkeäsilmäisenä kohti uusia unelmia.
