Kuihtunut prinsessa

Olipa kerran prinsessa, joka kuihtui. Sitä mukaa kun kerma kuoriutui paljastui sisältä asteittain hauraampi, mutta eittämättä hetki hetkeltä kauniimpi, prinsessa. Siellä kuninkaallisuus oli näemmä piileskellyt koko ajan – ihan lattean todellisuuden keskellä juomassa lattea juurikin siinä kohdassa johon kyllä aurinko toisinaan osui, mutta johon ei tavattu tuijottaa. Tavallisuuden lait pätevät meihin kaikkiin, myös niihin, joihin lyödään aateluuden leima, ikuinen pallo nilkkaan.

Prinsessa oli kuin joutsen kapoisen kaulansa kanssa, suorastaan keiju! Herkän, haavoittuvan ja aina hymyilevän näköinen sekä tietysti niin kevyen, että sellaisen voisi jokainen ottaa käsivarsilleen ja kantaa luolaansa lepäämään. Prinsessan, tarkemmin ottaen tulevan herttuattaren, sisin silti vapisi kuin haavanlehti – sen täytyy olla niin, sillä niin kauniilla tavalla hauraita ja kauneudessaan kärsiviä ovat vain ihan aidot prinsessat. Minä tiedän, koska  minulle kerrottiin sellaisesta taannoin, pikaisesti laskien noin kolmekymmentäyksi ja puoli vuotta sitten, ja en ole koskaan lakannut uskomasta satuihin.

Eräänä päivänä prinssikin viimein lakkasi hämäämästä kohtaloaan, soitti böönälleen heipat ja otti (kultaisen) lusikan aateliseen käteensä. Pyysi sitten itselleen kolmannenkin, siis käden, ja napsautti taikasauvallaan puoli maailmaa sekaisin. Naps vain, it’s nice to be a King, kuten tavataan sanoa. Mitä siihen voisi maalaistollo enää lisätä, paitsi, että vakka kantensa valitsee ja hyvä niin.

Lopulta kaukana pohjolassakin vierähti jokin kyynel ja kyynisyyden alle tukehtumaisillaan oleva pikkutyttö heräsi henkiin haukkoen happea kuivettuneeseen sieluunsa. Mieleen tulvahti yksittäinen muisto lapsuudesta, se miten ihanaa olikaan leikkiä hienoa rouvaa äidin vanhoissa kimaltavissa vaatteissa ja sotkea huulipunalla hampaita. Miten maailma oli vielä jotain edessä siintävää kaunista, johon mahtuisi niin uskomattoman paljon hyvää, eikä mitään epäoikeudenmukaista tai turhaa. Ei ainakaan turhia tunteita, silkkaa onnea vain. Sen me maalaistollotkin sentään ansaitsemme siinä missä tänään juhlapäiväänsä viettävä ihana keit ja armaansa willekin siellä jossain salamavalojen loisteessa.

Cheers meille kaikille soon to be -prinsessoille ja pikkutytöille, jotka sisällämme nukkuvat satavuotista untaan!

Pistetään prinssit ojennukseen ja prinssinakit wiskotaan wapun kunniaksi suuhun, tai vaikka sitten silmille ;)

Kysymyksiä tuntureille

Kun taivaalla on Vapahtajan väri ja tuntureilla kesän kiilto,

kuljen alati sohjoutuvalla jäällä pohtien mokomia.

Sekin kysymys, joka luonneanalyysipelissä esitettiin: ”Milloin on saavuttanut niin paljon, että voisi kuolla ja miksi?”

Sanoisin epäröimättä, että tänään, kauneuden tähden.

Eikä se ole epäluottamuslause huomiselle vaan kunnianosoitus tälle päivälle, sen julmalle kauneudelle, luonnon lumolle.

Ja sille miten hyvin kaikki istuu juuri nyt tähän kääpiöksi typistyneen elämäni keskelle, saa luomaan katseen alaspäin ja kiittämään vähästäkin, mutta erityisesti lämmöstä, joka laskeutuu valona otsalle ja sieltä käsin sydämeen.

Kiitos.

Olen valmis, ehkä, vai olenko?

Kytee vielä halu tuntea turhia tunteita, turhautua, surra.

Mutta jonain toisena, toisen kevään, kauniina päivänä olen ehkä valmiimpi, ainakin poloiselta sielultani.

Fysiikka tuntuu tosiaan rappeutuvan hitaammin - jännittävää, että se meni sittenkin näin päin. Enpä olisi tätäkään arvannut tai ymmärtänyt kysyä.

Kuka minä olen, kysyn tuntureilta.

Olen vastaa tunturi.

Riittää sekin, ei puhuta enää.

Kuunnellaan.

Laitaa vasten

Ei sanoja

paitsi Ne

joita ei lausuta

tai liioin kuulla

Eikä lauseita

paitsi Ne

jotka ehkä alkavat

ehkä eivät koskaan pääty

sekä ne, joilla ei ole alkua eikä loppuakaan

vain keskivartalo,

kiinteä ja tiivis

Ja

tietysti ne

jotka päättyvät sanaan

Ja.

On tilaa odottaa

tilaa jatkaa

katsoa kauas

sinne missä ei näy rantaa

eikä metsää puilta

Tai

paljon muutakaan

paitsi maailman laita

Jos minä maalaisin sinusta muotokuvan

Jos minä maalaisin sinusta muotokuvan niin maalaisin kasvoihisi vahvat alaspäin valuvat juonteet. Näin sanoi minulle taiteilija oluttuopin äärellä istuessaan pyytämättä ja yllättäen pöytään ja aloittaessaan yksinpuhelunsa, josta sain selvää korkeintaan noin prosentin verran (ja miksi, siis MIKSI, juuri tämän nimenomaisen lauseen piti erottua noiden kaikkien puuroutuneiden ja kesken jäävien lauseiden joukosta?). En tiedä miksi enää edes jaksan hämmästyä näistä kommenteista, mutta selvästi taannoinen eksyneeltä näyttäminen alkoi tuntumaan melkein kehulta, enkä pöyristykseltäni tiennyt pitäisikö taiteilijan sanoille itkeä vai nauraa. Eipä sen välilä, sillä resupekka jatkoi paatostaan. Oletteko ihan tietoisesti päättäneet olla hymyilemättä koko iltana, hän kysyi niin vakavissaan kuin tuossa tilassa ylipäätään on mahdollista. Ja ellen sattuisi jotenkin pitämään rähjäisistä ja kärsineen näköisistä humalaisista taiteilijoista, jotka kävelevät kainalosauvojen kanssa pysyäkseen pystyssä, olisin varmaan sanonut jotain ilkeää hymyttömyyden syystä. Tyydyin kuitenkin vain lyhyesti mainitsemaan, että kyllä hänenkin kasvoissaan pari juonnetta tuntuisi näkyvän. Taiteilija räjähti nauramaan ja kertoi näkevänsä ihmisissä asioita, joita muut eivät huomaa. Niin, kyllä minä melkein pidin tuosta ihmisestä ja toisissa olosuhteissa olisin voinut vaihtaa hänen kanssaan muutamia lauseita, edellyttäen, että vastapuolen vahva humalatila ei olisi turmellut kaikkia mahdollisuuksia keskustella.

 

Ei niin etteikö jo tuossakin olisi riittävästi yhdelle illalle, mutta seuraavassa kapakissa kerrottuani taiteilijan kommentit puolitutulle sain heti tylyn vastauksen: Eipä mikään ihme, että taitelija sanoi noin kun olet aina niin tuiman näköinen! Oolrait, pakko tämä on jo sitten uskoa ja oppia elämään asian kanssa. Olen tuima, vaikeasti lähestyttävä, vakava ja kasvoni ovat täynnä alaspäin valuvia juonteita. So be it.

Ei silti aihetta synkkyyteen sillä mielialani on näinä päivinä valoisa, enkä salli hämäryyden laskeutua huoneeseeni vielä vähään aikaan. En nyt kun ympärilläni on tämä kaikki kauneus, kuulas tuoksu kaukaa kuuluvine kaikuineen ja jotakin kihelmöivää tunnetta on alkanut muodostua pinnan alle. Se jokin uusi selvästi elää, haluaa kasvaa ja olkoon se sitten lopulta kukka tai heinä niin annetaan sen elää juuri sellaisena kuin se on. Weeds are flowers, too! Lisäksi hekumoin sitä, että olen saanut vastikään salsata sieluni kyllyydestä ja oppinut itsestäni ainakin sen, että voin aina oppia lisää kun vain sallin itseni olla virheellinen, kuten olenkin. Virheettömäksi tulemista tulemista odotellessani jatkan liikettä ja annan rytmin viedä eteen ja taakse silloinkin kun sen sointi on korvaani epämääräinen ja niin vaikeasti ymmärrettävä, että en tiedä miten minun oikein tulisi siihen eläytyä. Silloinkin minä jatkan ja menen kohti sitä Jotain tällä jostain heränneellä tietoisuudellani siitä, että tämä iänkaikkinen alusta, jolle jalkani asetan, on lopultakin vain juuri niin pehmeä tai niin kova kuin minä itse sen haluan olevan.

Puuttomille seuduille

Kevät tuli ja toi väsymyksen. Katson kaikkialla lenkkeileviä duracelleja ja melkein itkettää oma jäseniä kolottava voimattomuuteni. Luulin jaksavani, mutta taas joku toinen tiesi paremmin. En minä jaksakaan tai edes jaksa haluta jaksaa, sillä minusta on tosiaankin kohtapuoliin loppumassa virta ja avoin kysymys on enää vain se mihin kohtaan lopulta pysähdyn. Seis, ei askeltakaan enää! Kuten lapsenakin olen takuulla taaskin oleva se, joka jää ilman tuolia musiikin lakatessa ja istuu typeränä tyhjän päälle. Olen se ensimmäinen hyllytettävä, joka ei jaksa enää juosta kilpaa tai käyttää kyynärpäittensä teräviä luita lyömäsauvoinaan, sillä minä luovutan. Iskut on toisinaan niin paljon yksinkertaisempaa ottaa vastaan kuin kohdistaa toisiin.

On silti kaunista ja pysäyttävää. Matkustan yhä pohjoisemmaksi ja katselen kauniissa auringon paisteessa lahoavaa maisemaa – tähän lämpöön minä nukkuisin ellei puhelin kokoajan soisi. Ei se ole aikoihin soinutkaan ja luulin jo ettei minua kukaan enää muista (miksi muistaisikaan). Mutta juuri silloin he tietysti keksivät muistaa kun haluaisin vain upota uniini ja siirtyä hetkeksi pois itseni ankeuttavasta seurasta. ’Joko tulet tänne’ puhelimessa kysytään ja en ole muistaa, että unelmani on melkein toteuttamiskelpoinen ja tosiaan voisin jo lähteäkin. Tarkkaan mietittynä ajatus lähtemisestä kuitenkin väsyttää ja haluaisin vain maata peiton alla hiljaa - unelmoida unelmista ennemmin kuin toteuttaa ne. Ei minun elämääni mitään kuulu tai ole kuulumassakaan, kerron, ja mietin jo lauseita muodostaessani valehtelenko. On niin monta totuutta, enkä voi tietää mitkä niistä kuuluvat tähän yksinoikeudella kerrottuun Tarinaan nimeltä Elämä. Yksi totuus olkoon riittävä ja riittäköön siis se vastaukseksi muille yhtä hyvin kuin itselleni. Ainakin tänään.

Pienen kaupungin kohdalla auto pysähtyy hetkeksi ja näen kaltaiseni kevään väsyttämän olennon. Hän konttaa pitkin kylänraittia kuola suupielessä valuen ja näyttää siltä, ettei pysy pystyssä enää edes nelinkontin. Parka. Hän on yhtä kontillaan kuin minäkin käpertyvän sieluni sisällä ja oikeastaan meitä kahta poloista erottaa enää vain se pieni totuuden seinämä, joka puolittaa näkyvissä olevan ja muilta piilotetun. Sisäisesti minäkin konttaan raunioitunut ytimeni turrukkeista tai niiden puutteesta vapisten, vaikka ulkoisesti olenkin yhtä kalsean ja elämää rennosti pyörittelevän näköinen kuin aina. Tulkaa taas sanomaan ne taikalauseet siitä kuinka vaikeasti lähestyttävän näköinen olen. Hah! Tietäisittepä vain ja onneksi ette tiedä! Olen niin hauras etten osaa mitään muutakaan konstia puolustautua kuin tympeä perusilmeeni, joka uskokaa tai älkää on aikoinaan huolella harjoiteltu, sekin. Valitettavasti vain ilme näytti juuttuvan pysyvästi päälle ja reitittävän elämääni ikuisesti muista pois päin.

Ja sinne pois päin olen matkalla nytkin, sinne tai tänne. Puuttomille seuduille kuitenkin - niille, joissa tuuli puhaltaa ja kaikkeus näkyy kauas ja selkeästi kuten aina näkyy se, jota vähiten osataan katsoa. Olen menossa piiloon ja siksi asetun piloillani kaikkien katsottavaksi, ihan siihen silmien alle, paikkaan, josta katseet jatkuvasti tuppaavat pyyhkiytymään yli.

Ken krokotiilia ruokkii

Play me music, Sam.

Vielä vähän jankutusta transformaatiosta. Sitä tuntuisi tapahtuvan muillekin ja näkyvästi, ei vain minulle pinnan alla salakavalasti. Minä muutun ja velloudun toiseksi yksi särkynyt palanen kerrallaan, mutta ulkoisesti olen pysyvän rikkumaton kuin munankuori, jonka sisällä kasvaakin pehmeän tipun sijasta vihainen krokotiilin poikanen, tai ehkäpä toisinpäin. Mutta joillekin muutos tapahtuu melkeinpä röyhkeyttä hapuilevan räikeästi kuin kotipyjaman vaihto kireyttään soivaan ja hengästyttävän hohtavaan lurexiin.

Kuten isonenäiselle, keski-iän ylittäneelle ja hieman epäsiistin näköiselle naiselle, joka viikonloppuna notkui valitsemani illanviettopaikan tanssisalin reunalla varpaille tallottavana toiseuden monumenttina aina siihen asti kunnes rokki viimeinkin pärähti soimaan. Mitkä eleet, mitkä moovit! Yhtäkkiä isonenäinen nainen oli illan halutuin ja kiistatta seksikkäin ilmestys pyöriessään pitkin lattiaa lanne erinomaisen notkeasti vatkaten ja olkapäät ylös alaisin keinuen edessään alati vaihtuva statisti aka spanielin katseinen mies. Jos olisin mies, olisin voinut itsekin hakea tuota naista (kuningatarta) tanssimaan, sillä jotain niin kaunista tuossa musiikin kautta vapautetussa sielussa oli. Voisinpa olla hetken aikaa Hän. Hän, joka onnen sydäntä saa sisällään kantaa.

Ja saman illan aikana tapahtunut yhtä herättelevä muunnos. Tutisevan ja hauraan oloinen pappa nojaili seinään ja kuunteli hoikkien hattupäisten miesten soundia intensiivisesti. Kiinnitin huomiota vanhoille kasvoille alati etsiytyvään hymyn vireeseen, joka antoi kaukaisia viitteitä siitä, että kaikki ei ole sitä miltä näyttää ja tosiaan – noin tunnin kuluttua sama pappa vatkasi lavalla kuin viimeistä päivää ilman merkkiäkään hauraudesta. Olin myyty, rakastunut ja kateellinen yhtä aikaa. Täysillä tätä elämää kuuluukin elää eikä miettiä haudan paikkaa ennenkuin on sen aika.

Kun vain tietäisin miksi tuo musiikki ei joskus voisi rakastella minuakin eloon? Onko minun osani tosiaankin aina olla se, jolle kesken illan tullaan kertomaan kuinka eksyneeltä ja paikkaan kuulumattomalta näytän? Pyysinkö kommentteja, häiritsinkö ketään ja kenen eväät tällä kertaa oikein söin? Aggressiivisuuteni herää vasta myöhemmin peiton alla ja haluaisin kertoa tuolle itseensä rakastuneelle miehelle, että en minäkään hänen habitustaan ihaile, mutta en sentään tule sanomaan sellaista kesken rokkivaarin huikean esityksen. Ja miksi miehet ylipäätään kuvittelevat, että naiset ovat olemassa, jotta heidän olemustaan tai ulkomuotoaan saisi kommentoida vapaasti? Edes ylistäen alistaa, sillä itsemääräämisoikeus on ehdoton. Joskus haluaisin hautautua burkhaan ja lakata olemasta. Särkynyttä sisintäni kohdussaan kantava kehoni olkoon sellainen kuin on, mutta se en ole minä! Kaivakaa syvempää, jos jaksatte, mutta ei sentään - älkää viitsikö vaivautua. Hautoihin ovat monet kuolleet kaatuneet.

Haurastun yhä lisää, vaikka haluaisin nostaa ryhtini ja oppia katsomaan ihmisiä silmiin. Miten kauan näiden ripsien alle oikein täytyy piiloutua ennenkuin uskallus herää henkiin ja pää ei muistuta kuivuudesta kärsivää kissankelloa? Olen Titanicin upottanut vuori, olen kuolemaa kantava sairaus, olen ydinjätettä. Paljon ei minusta näe tai pysty päättelemään, mutta katseilta suojassa tapan aggressiivisesti kaiken, joka liikkuu. Erityisesti ne, joita rakastan. Tietysti koska juuri heidän vieressään haluan hautani rauhassa maata.

Näytät jotenkin eksyneeltä?