Reikiä taivaaseen

Tänään, kuten eilenkin, teen yksinkertaisen matkan paikasta A paikkaan B. Kävelen nopein, tikuttavin, askelin ja imen ahnaasti valoa, tuota aikuisten äidinmaidonkorviketta, joka haluaa piirtää kasvoilleni jotain hymyntapaista, hemmotella minut pilalle. Rakas, missä oikein olet ollut näin pitkään? Kärsimättömät jalkani haluaisivat jo juosta, kirmailla edes takaisin, ehkä nousta ilmaan ja peräti lentää, mutta en voi salli sellaista hätiköityä turmellusta - en nyt kun kevät on kauneimmillaan ja se pitää nautiskella hitaasti hetki kerrallaan hengittäen. Kaikella on aikansa ja paikkansa, onnellakin, eikä nyt ole kiire kun valo vihdoinkin löysi perille ja haluaa hellien koskettaa, hyvänään pitää. Aurinko, olen omasi.

Miten matka paikasta A paikkaan B voikin kestää valovuosia. Kuljen määränpäähäni niin syvältä itseni kautta, että perille tullessa en ole muistaa kuka olen, onko nyt eilen vai tänään vai huomenna ja tätäkö vuotta ylipäätään eletään vai joko sekin perhana kulutettiin loppuun. Mene itseesi ja tiedä käyneesi! Näin sanotaan ja sen minä kyllä osaan. Valo maistelee minua yhtä hartaasti kuin minä muistojani ja jotain hetkittäin hämärtyvää puolta itsessäni – sitä, jonka kerran tunsin ja olisin esitellyt muillekin ellei olisi koittanut se kevät, joka seivästi hänet hengiltä. Sillä kyllä kevät on eittämättä myös sielunmurhaa niille onnettomille tai onnekkaille, jotka eivät kauneutta kestä tai voi sen kanssa elää. Eikö juuri keväisin taloihin kasva jättimäisiä tikareita, joilla voi tahtoen tai tahtomattaan puhkaista meistä särkyvimpien kevättä hengittävät keuhkot. Survaista juuri silloin kun onni on kukkeimmillaan, silmät suljettuina ja pää kohotettu kohti taivasta, hymyistä lämpimin levitettynä kasvoille lepäämään.

Kävelen ja kevään ääniaaria soittaa ympärilläni juuri tätä vuodenaikaa. Kuulen suksen suhinaa, loskan lätinää, naurun palasia siellä täällä ja muutaman innokkaan linnun kyltymätöntä sirkutusta. Äänistö olisi likipitäen täydellinen ellei sitä siekailematta joukkoraiskattaisi jotenkin vuodenaikaan sopimattomalla hevosvoimien mölinällä, jolla on taipumus hukuttaa puhtaus alleen. Tekee mieli olla hetken aikaa ärsyttävyyteen asti näkyvä tien tukko ja huutaa järkeä vailla: "Moottorit seis! Nyt puhuu Kevät!". Jos vain maailma olisikin satumaailma, sammuisivat  moottorit kuin napista painaen ja kaikki pitkän talven näännyttämät pehmeäpakaraiset, kalvakkaposkiset riudutetut ruumiit, astuisivat ulos hopeisista kapseleistaan, nousisivat horjuen seisomaan ja alkaisivat jalat harallaan opetella kävelemään uudelleen. Ai hellanduudelis tuota vellovaa ihmismerta, joka kohta täyttäisi pyörä- ja kävelytiet kuin horjuava päiväkotilapsien juna toistensa tahmeista käsistä turvaa hakien.

Tätä ja tuhatkertaa monimutkaisempia satuja miettiessäni, näen tiellä valkoisen nenäliinan, roskan, ja eikö yllättäen sekin näytä melkein kauniilta tämän ihmeellisen valon syleilyssä. Jokin minussa hakkaa, onko se sydän vai vasara, jolla unelmat pikkuhiljaa murskataan. Voiko tällaista kaiken peittävää kauneutta todella ollakaan? Joku sisälläni vielä laulaa, ja suljen silmäni pelkäämättä kohta koittavaa tikarin iskua, jonka läheisyyden jo aavistan. Hymyilen. Kyllä minä vielä puhkaisen oman reittini taivaaseen.

Valo, ota minut nyt!

Arvo (ton?)

Lepus faustus

Toissapäivänä iltahämärän aikaan luin viestejä haudan takaa kokeillakseni vieläkö sydämeen sattuu. Kipu oli siellä, mutta loivempana ja muotoaan muuttaneena. Viestien poistaminen tuntui silti yhtä mahdottomalta ajatukselta kuin aina ennenkin ja jopa kaikkein arkipäiväisimpiäkin viestejä tuntui kipeältä poistaa sillä fakta on tämä; ei minua kukaan enää pyydä salaattibaariin lounaalle tasan kello 11. Be there or be square. Ugh.

Ei niin etteikö joskus olisi ollut toisenlainenkin aika, mutta määrittelemättömästä syystä juuri NYT on alkanut Transformaatio. Jokin oleva minussa on muuntumassa toiseksi solu kerrallaan ja tunnen luissani miten tämän prosessin myötä olen alkanut liueta kokonaan näkymättömäksi, yksi minuuden raukkamainen atomi kerrallaan. Muutos tapahtuu pienin hiipivin askelin, tuskin havaittavin liikkein, ja niin, että sen läsnäolon voisi unohtaa ellei sattuisi tietämään, että pysähtyneisyyden illuusiosta huolimatta matka taittuu kokoajan, sillä ikkunan takana maisema vaihtuu. On siis totuttava liikkeeseen, uitava sen virran mukana tai väsymykseen asti taisteltava sen ylivoimaa vastaan tai mieluiten kuitenkin kaikesta; tanssittava sen kanssa taukoamatta ja hoettava itselleen suu korviin hirtettynä ”Flow – mikä ihana fiilis!”. Niin, liike olkoon nyt kotini ja kun en ole siitä hetkeen muuttamassa poiskaan, on lienee sama nauttia sen rytmistä.

Joinain päivinä huomaan räikeämmin kuin toisina miten osaton olen ja tiedän lähestyväni näkymättömyyden puoliväliä. Ohitseni kuljetaan, puhettani ei kuulla tai kuunnella ja lävitseni katsotaan niin, että sielua kylmää ja tiedän myös mistä se johtuu: joku jätti oven auki sisään mennessään. Ovesta puhaltava tuuli, osattomuuden hyinen suudelma, jähmettää minut ja saa hiipimään salaa peilin eteen tarkistamaan olenko todellakin vielä olemassa ja täällä vai joko menin (ja minne?). Peilistä tuijottaa alati haaleneva haamu, luultavasti minä, kaniinin silmin ja säälittävästi väpättävin sieraimin.  On keskityttävä meikkaamaan yhä voimakkaammin, kumottava suojaväri ja pyrittävä olemaan kansakunnan keskiarvoa riettaasti pyllylle taputteleva klooni, jotta edes joku, edes joskus, edes ohimenevän hetken erehtyisi luulemaan kaltaisekseen ja unohtaisi katsoa ohi. Mitähän jännittävää siitäkin voisi seurata?

Rehellisyyden nimessä on mainittava, että meitä suojattomia elää täällä muitakin ja meitä on paljon, koska näkymättömyydestämme huolimatta mekin poloiset haluamme erityisesti kevään tullen lisääntyä. Se on vahinko tai ehkä ei sittenkään, muutenhan maailma voisi olla vaarassa tukehtua omaan ylivoimaisuuteensa tai ties mihin - ehkä peräti siihen, että keskinkertaisuuden rima nousisi liian korkealle ja pätevimmätkin masentuisivat liian varhain ja ratkeaisivat kesken kaiken ryyppäämään. Niin, kyllä meitä täällä piisaa ja uskaltaisinpa väittää, että tutkani tämän suhteen on kohtuullisen tarkka. Kyllä; suurestakin joukosta erotan vähäisellä vaivannäöllä ne näennäisen kuolleet tuulen raiskaamat saaret, joiden välille silta ylipäätään on mahdollista rakentaa. Toisinaan halu rakentamiseen on suuri, toisinaan riittää vain tieto, että rakentamiselle ei kenties olisi esteitä. Ja vieläkin yksinkertaistaen. Halut, päämäärät ja kaipuut – kuka niitäkin sitten asettaa ellei juuri se, joka asettaa niille kitkeriä reunaehtoja  ja pakottaa sopeutumaan? Transformaatio. Onko muuten joku määritellyt milloin saa tuntea onnea?

Avoimia kysymyksiä

Äiti
kun ilma lakkaa
kulkemasta sisään ja ulos
onko ihminen sitten esine?
En minä tiedä.

Äiti
jos isoisä meni taivaaseen
miksi ei voitaisi lentää sinne lentokoneella?
Hankala selittää.

Äiti
entä jos tämä mikään ei olekaan totta
vaan pelkkää jättiläisen unta?
Niin, olisi se ainakin jännittävä uni (ja kenen uni jättiläisen elämä olisi?)

Itsekin osaan kysyä
Miten iho, jonka alla ja päällä lapsi kerran lepäsi, on nyt kylmä kuin kivi?
Miksi vuoret ovat kaukaa siniset?
Ovatko äänet pyöreitä vai neliskanttisia?
Mistä kärpänen uneksii?
Kenelle sielu kuuluu?
Onko meitä täällä sittenkään?
Ja missä me sitten olemme?
Miksi avaruudessa sekunti on lyhyempi kuin maassa?
Onko rakkaus biologiaa valepuvussa?
Kuoleeko ihmisen tuoksu?
Onko unelmilla väriä?
ja kuka helvetti tätäkin paskaa lukee?

Pärjääjien kaupungissa

Tällä viikolla tein lyhyen retken pärjääjien kaupunkiin. Pakkasin pienen punaisen laukkuni täyteen sukkia, salaisuuksia ja uskoteltua itseluottamusta, yritin huolettomasti tervehtiä ja hyvästellä peilikuvaani yhtäaikaa ja aamun koitteessa jo kättelin tuota kaupunkia kohteliaan viileästi kuten etäistä tuttavaa ainakin. Oudon tutulta se kaikki tuntuikin ja muistin – olinhan ollut pärjääjä itsekin silloin kerran. Vai olinko sittenkään? Muistan jumppasalien hikisen tahman päivästä toiseen ja oksennukset pitkin posliineja, nekin muistan, ja sisällä kalvaneen pelon (kasvaneen pedon?), jolla ei ollut silloin vielä nimeä. Oli tosin se toinenkin todellisuus, se kauniimpi, jota muistelen niin paljon mieluummin ja kaiholla.

Pärjääjät ajelivat heti aamusta kolisevilla kulkuvälineillään ja kohottelivat kasvojaan liikuttavan korostetusti puhuessaan puhelimiinsa jotensakin tarpeettoman kuuluvin äänenpainoin ja häiritsevän terävästi ässiään sihautellen. Suljin oitis korvani, mutta jäin mielenkiinnosta tarkkailemaan tuon vieraan kansan kasvoja. Niiden ilmeissä oli väliin jotain perin tuttua – irvistykset taisivat pohjimmiltaan muistuttaa hymyä, jos nyt ei erityisesti kiinnittänyt huomioita kuolleina tuijottaviin silmiin. Tuota ilmehdinnän ja ilmeettömyyden merta katsellessa tuli äkillinen mielihalu kaivaa laukusta peili ja katsoa onko omankin naaman eteen alkanut kasvaa naamari. Mistä sen tietää miten nopeasti pärjääjien kaupungin ilmapiiri alkaa säteilemään ja vaurioittamaan ydintä, varsinkin niitä kaikkein herkimpiä kohtia, joissa tapaa asua Alttius. Jollekin.

Niin sitä ajeltiin ruuhkassa hitaasti täydet vaunut tyhjyyttä kolisten. Valo ulkona oli kirkkaan kaunis ja sitä katsellessa tuli yhtä epätodellisen onnellinen olo kuin aina ennenkin valon vuodenaikaan. Kyllä; kevään syntymäpäivänä myös pärjääjien kaupunki on kaunis ihan omana itsenään, puuteritta, ainakin lukuunottamatta kaikkialla lepattavaa kiireen hajua ja lukuisia kalmoja, jotka tuijottavat kuoleman varjo silmissään tiukasti toistensa ohi. Luojan kiitos tosiaan, että heistä kukaan ei katsonut minua ja tartuttanut tuota rampauttavaa sairautta sieluuni. Haluan jatkossakin hengittää vapaasti ja siksi lupaan; vielä kerran suljen tältä kaikelta silmäni ja näen vihdoinkin kirkkaasti, kuten niin monet minua edeltäneet ovat jo tehneet. Rauha heidän sieluilleen, jotka pimeydessä keskellämme vaeltavat. Sysimustan keskellä näkevät vain he, joilla on siihen riittävästi uskallusta ja sydämessään voimaa.

Samaan aikaan toisaalla. Kaikkialle laskeutuu näkymätön uhka, joka on ihmisyyden oheistuotteena tarkasti varjellen kasvatettu. Miksi, miksi, ihminen? Yhtä hyvin kuin pimeässä joskus näkee tarkemmin kuin valojen sokaistessa, tulisi jokaisen toisinaan ojentaa kätensä eteen suoriksi ja havaita tärkeä asia; maailma ei lopukaan omiin sormenpäihin vaan jatkuu niistä aina ikuisuuteen; eteenpäin ajassa ja paikassa ja sukupolvissa. Niin. Tai sen ainakin pitäisi jatkua, jos nuo samat sormemme piirtäisivät vain kauniita kuvia tuhoavien sijaan.

Retkeni lyhyydestä  huolimatta turhauduin hälinään, se tuntuu käyvän vuosi vuodelta nopeammin. Oksetti. Päätin keskittyä siihen kaikkeen hyvään ja ihanaan, jonka kyllä ympäriltään löytää, jos sitä vain osaa etsiä. Kyllä pärjääjien kaupunkiinkin eksyy kaltaisiani vaelluksillaan. Yhden heistä näin iltapäiväruuhkan keskellä matkalla jonnekin. Hän oli niin kaunis istuessaan siinä keskellä rapisevien maskien maailmaa aitona ja aidosti uurteisena, mitä ilmeisimmin rankkaakin elämää nähneenä herrasmiehenä. Hänessä tuntui asuvan jokin runollisuutta lähentelevä rauha ja levollisuus, joka kiinnitti huomioni. Kun hän sitten nousi paikaltaan oman pysäkkinsä kohdalla, huomasin, että hänen vartalonsa kertoi tyystin eri tarinaa kuin kasvot ja tiesin heti; tämän kuvan minä tallettaisin itselleni muistoksi tästä matkasta. Miten uljas, kaunis, arvonsa tuntevan naisen vartalo häpeilemättömän punaisissa sukkahousuissa ja vesirajaminissä! Minun tuli niin onnellinen olo, että olin pakahtua. Edessäni oli Ihminen - sellainen, joka oli uskaltaunut ulos pärjääjien keskelle täysin omana itsenään, ilman ainuttakaan kompromissiä minuudestaan tai myönnytystä alistavan lamauttavalle hysterialle, joka meistä tahtoo kitkeä pois sen kaikkein olennaisimman. Sen keitä me olemme.

Kuva silmissä; sillä tavalla olette täällä. Ketä
kukaan ei katso, katoaa. Aurinko, tähti, joku
valoon nukkunut päivä, ei tämä olisi tässä, ilman
sitä.

-Mirkka Rekola-

Salsaa

Olen niin väsynyt, että jaksan tuskin nostella jalkojani. Kävelen ja välillä petollinen lumi haukkaa minut sisäänsä, yrittää purra. Näinkö maa nyt sitten ottaa omansa, vie varomattomat varpaat yksi kerrallaan kunnes lopulta nielee  sisäänsä koko ihmisen. Tällaisena päivänä sitä ei kuitenkaan voi alkaa suremaan, ei sitäkään, ei nyt kun aurinko viimeinkin on niin kirkas ja ystävällinen, että paistaa iholleni pisamat melkein kertakatsomalta. Pidän silmät tiiviisti kiinni, kuvittelen itseni kauas ja annan tuulen työntyä korvaan. Sen raaka kylmyys tuo mieleen kertaalleen asutun kodin - tuon tuulisen pitäjän, jossa yksinäisyys paleli, eikä ketään kannattanut katsoa silmiin tai puhutella. Ei niin, että se olisi niin merkittävästi kiinnostanutkaan. Kaikki tuohon kaupunkiin liimaantunut lika, laimeus ja ryhdittömyys - tajuan, että tuo ruma ja tuulinen paikka epäluuloisina pälyilevine katseineen, se olen lopulta myöskin minä. En päässyt sieltä koskaan pois kuten luulin, vaan salakuljetin oman kansani maan ääriin ja takaisin, kaikkialle minne kuljinkin. Olisikohan jo liian myöhäistä syntyä jossain muualla?

Kaunis päivä, ja silti rohkaisen itseni kysymään; mistä tämä väsymys oikein tulee? Heräsin niin pirteänä ja virtaa puhkuen, mutta jo aamupäivästä huomasin miten kevyeksi käynyt vartaloni tuntui melkein liian raskaalta taakalta kantaa. Lepäsin hetken, sitten keräsin taas tutut ajatukset kuin tahmaiset pikkukivet ja pistin ne kiertämään kehää. Tunsin sen, kuten tällaisina päivinä aina. Avaruuden musta aukko sisälläni kasvaa ja voisi melkein luulla, että se syntyy minä hetkenä hyvänsä. Hyvänen aika, vieläkö minusta oikein on äidiksi? En tiedä, mutta tiedän tämän: minne menenkin, imen heti hiljaisuuden viereeni, kyhnytän sen kylkeen ja illan päätteeksi jo tanssin sen kanssa hitaita. Ei sitä äänettömyydessä kasvanut niin vain opi puhumaan.

Kehoa väsyttää selvästi jokin, mutta siitä huolimatta, tai senkö takia, haluaisin tänäänkin laittaa jalkoihini tanssikengät ja salsata itseni aivan täydellisen näännyksiin, aina siihen viimeiseen hikipisaraan asti, jonka tippuessa voisin olla hetken aikaa kokonainen. Tai ainakin juuri sellainen kuin olen; merituulen alle syntynyt ja vähän suolavedeltä maistuva.

Poistuma - Exit

Miksi kutina on aina siellä

mihin ei yllä

tai mitä ei enää ole

amputoidut unelmat

siiven tyngät

kuolleiden ystävien kodit sydämen keskellä

Tuokin tyhjyyden mentävä aukko

kuoleman muotoinen kulkureitti

se mikä kerran oli

Elämä

ja tiivistys vielä kaikesta;

alku ja loppu.

Välissä jotakin muotoutuvaa

ehkä juuri alkavaa

ehkä juuri loppuvaa

Sinne missä ei ole nimeä

Elämän takapenkillä matkanneena
tiedän.
Tätä kaikkea ohjaa joku muu, hyvä taikka huono kuski
tarvitseeko kaikkea määritelläkään

Maisemat vaihtuvat
    niihin, jotka aina halusin nähdä
    niihin, jotka aina halusin kiertää
    niihin, joilla ei vielä ole nimeä
Kuuset vilisevät ohi ja melkein haistan ne
Ah, wunderbaum - wunderbar!

Onko Rakkaus paikkana lopultakin turva vai turvattomuus,
siis kumpaa enemmän?
Ja uskaltaako vieraalla maalla ajaa autolla, jonka ovia ei ole lukittu?

Tekisi mieli pelätä
Mutta.
Kun pienet jalat tassuttelevat hiljaa viereen,
pieni vastapesty suu on kuiskaushalua täynnä
ja lopulta äidin korvaan kuuluu hento ääni:
Minä rakastan sinua

niin täytyy voimattomana todeta
ei kai tämän kauniimpaa paikkaa olekaan