Pieniä suuria hetkiä

Sunnuntaisin kun taivas on harmaa ja fiilis on laimea, tulee  usein tarve pohtia. Sitä haluaa pysähtyä oman elämänsä keskelle, seisoa tanassa sen kaltevalla lattialla ja katsella kohti kummallisen huteran näköistä kattoa, tunnustella seiniä. Jos sattuu hyvä päivä, voi erottaa seinistä tiilet, nähdä ne kaikki pienet palat, joista tämä kaikki on rakennettu – elämä ja minä sen sisälle. Toisinaan on liian hämärää tai keskittyminen herpaantuu. Kuka tämä kaiken teki ja mistä minä tänne oikein tupsahdin? Mikä halvatun lauta tuostakin törröttää ja eikö täällä kukaan koskaan siivoa?

Puhutaanpa muistoista. Oli lauantaipäivä kai joskus 80-luvun taitteessa. Olin lapsi, ehkä noin viisi, ehkä en. Oli saunottu ja kesäilta oli leuto. Mikä valo! Tuo ihana kesäillan valo, kun se osui ruohoon – ja tuoksu, alkukesän nuorien juuri puhjenneiden kasvien koko kirjo. Jostain kaukaa kuului koiran haukunta, isä tuoksui isältä ja minulla oli puhtaat vaatteet, jotka tuoksuivat pyykiltä. Sain käteeni vaniljatuutin ja lähdin juoksemaan pitkin puiston reunaa, luultavastikin siskojeni perässä. Isä, pyykki, vanilja, kesä, koiran haukunta, ruoho ja valon terävyys. Tuo muisto on minulle yhtä kuin lapsuuden onni – siihen kaikki kulminoituu ensin, vasta sitten tulvivat mieleen muutkin onnelliset muistot. Autotallin öljyn katku, isän pyörän tarakalla matkustaminen, lätäkön lotina kumisaappaan ympärillä ja äidin leipomat tuoreet sämpylät.

Tulee mieleen ajatella olemmeko me lopultakin vain se mitä muistamme olevamme. Noihin muistoihin ja omiin kertomuksiimme niistä on säilötty koko minuus, se ydin, joka lopulta tekee meistä meidät. Mutta samaan hengenvetoon; keitä sitten ovat dementikot? Muistan pappani viimeiset vuodet vaipoissa. Sen miten asiat alkoivat unohtua, suuret ja pienetkin, esimerkiksi se miten sanomalehden sivua käännetään. Pappa ei muistanut ja repi jokaisen lukemansa sivun yksitellen irti, jotta sai seuraavan näkyviin. Silti viimeiseen asti pappa oli pappa, joka laukoi vitsejään ja käyttäytyi alati kohteliaan ylväästi kuten sodan käyneet herrasmiehet tekevät.

Pienistä hetkistä.  Tässä taannoin törmäsin kylmissään värjöttelevään mieheen. Tuo mies piirtyi silmiini laitapuolen kulkijana nuhjaantuneissa vaatteissaan ja periksiantaneen ihmisen ryhdittömässä alakulossa. Miten helppoa olisikaan ollut katsoa ohi tai pois, olla noteeraamatta, näkemättä, kuten tällaisissa tilanteissa hävettävän usein tulee tehtyä. Ettei poloinen riepu vain puhuisi tai sanoisi peräti jotain hankalaa, lyöttäytyisi iholle ja leimaisi. Nyt kuitenkin lietsoin pelkoni ja katsoin suoraan kohti. Silmin nähden hämmästynyt mies katsoi takaisin ja kertoi saaneensa puusta tällin ja menettäneensä osan muististaan.  Otti vielä piponkin palelevasta päästään ja näytti arven. Vain nuo lyhyet lauseet, jotka puhuimme ja mies näytti siltä kuin olisin lahjoittanut kultaa ja siitä kiitokseksi luovutti minulle paikkansa jonossa.  Mitenköhän kauan siitäkin oli kun tuota ihmistä oli kunnolla katsottu silmiin?  

Muistojen tavoittamattomat hetket, nekin, tai ehkä sittenkin juuri erityisesti ne, pälyilevät sisällämme ja vaikuttavat asioihin tietämättämme. Ohjailevat sieltä salakavalasti ja saavat meidät käsittämään aivan käsittämättömiä asioita. Ajatellaanpa vaikka nyky-yhteiskuntamme syöpää, yksinäisyyttä. Hetkittäin tekee mieli esittää yksinkertaistavia kysymyksiä. Nouseeko pohjaton yksinäisyys siitä, kun vauvan itkuun ei vastata tai lapsi ei muuten saa vastakaikua riittävästi? Juuriko silloin, jo niin varhain, jokin ihmisen sisällä muljahtaa väärään asentoon ja saa ihmisen pysyvästi määrittelemään itsensä yksinäiseksi. Niin että vielä aikuisiälläkin sama lapsi minuuden sisällä haroo ilmaa pienillä pontevilla käsillään ja yrittää epätoivoisesti päästä syliin, tuntea toisen ihmisen ihon, kuulua johonkin, ja alati vain huutaa rakkauden tuskaansa omalla, mutta toisille täysin vieraalla, kielellä. Yksinkertaistamista, tiedän. Mutta yhtäkaikki kuten Herakleitos jo antiikin aikaan osasi tiivistää; kaikki muuttuu ja muuttaa meitä, kuten mekin muutumme ja muutamme muita ympärillämme. Kuka piru sen siis tietää keitä me alunperin olimme tai olimme tulossa olemaan.

”Samaan virtaan astumme, emmekä astu. Me, emmekä me.”

-Herakleitos-

Ohi

Käsi silittää ohi

poskenrajaa, niskaa

kai minua, kai jotain muuta

Ketä?

Katse kulkee ohi

käsiini tai niistä pois

mitä olet tehnyt tai ollut tekemättä

ei se kuka olen,

tulen olemaan,

haluaisin olla,

halusin olla

ei ken vaan se

Joka?

Ääni kyllä kuuluu

ne kaiut, jotka kenenkin korviin tarttuvat

muu - tuulikellon kilinää

ääntä kyllä, ei juuri muuta

siis

Ketään?

Äitinikin

siskonikin

muukin maailma

hänkin

ja

lapsenikin

Kuka?

Kuolla voi niin monella tapaa.

Fyysinen on niistä helpoin.

Morituri te salutant

Päivänä muutamana tapahtunutta; maailma on kylmettynyt paikoilleen ja ihmisten puheet velloneet mittarien järjettömissä lukemissa, koneiden hyytymisessä ja kaiken tämän sietämättömyyden pitkittymisessä. On lämmitelty leivinuuneja kilpaa ja taaperrettu kapaloituina kuka mihinkin vaatteidemme sisälle jäykistyneinä seipäinä, vain punainen nenänpää herraamme pakkasta tervehtien. Master of the freeze, we salute You.

Samalla on  tapahtunut muutakin, jotain paljon järisyttävämpää. Tuo tappaja, joka on ajanut ihmiset sisätiloihin kuin karjan, on myös liimannut heidät tiiviimmin toisiinsa, tuntemattomatkin. Vierailta kanssatärisijöiltä on kyselty kumman tuttavallisesti paleleeko ja kansallista hätätilaa on päivitelty niin kaupan kassalla kuin  jumppasalin pukuhuoneissakin sellaisten ihmisten kanssa, joihin ei ole koskaan ollut mitään kontaktia eikä tule koskaan olemaankaan, kunhan luonnonkatastrofi, jota Suomen talveksi kutsutaan, on taas ohi. Ugh, ja sitten: edessä 9 kuukautta odotusta ennenkuin seuraava vapahtaja syntyy ja vieraatkin käyvät toistensa ihoille toppapukujensa suojasta.

Vielä vihasta ja rakkaudesta. Samalla kun olemme parkuneet tätä armottomuutta ja ikäväämme ulos, on jonain päivänä tullut tuo satumainen hetki kun pilviverho on hetkeksi päättänytkin siirtyä. Mikä ihanuus ja kauneus – luonto on heti saanut ajetuiltaan anteeksi pahat tekonsa ja julmuuden. Nenänpäät ikkunaan melkein liimautuneina ihmiset ovat huokailleet ja rakastaneet tätä kuolettavaa vihollistaan, joka on kidnapannut kansan omiin koteihinsa ja pakottanut elämään ehdoillaan. Tätä kai tarkoitetaan Tukholman syndroomalla?

Eximora. En minäkään ole yhtä kuin se mitä teen, en laadun, tarkoitusten tai oikullisuutenikaan puolesta. En ole pahaa tehdessäni paha tai hyvää tehdessäni hyvä. Niin kuin luontokin tekee välillä turmion ja välillä paratiisin, niin mekin itsellemme ja itsessämme, olemmehan vain osa tuota kaikkeutta mekin, me atomiraukat ja hiukkasen osat - joskus myös hiukkasen hukassa olevat.

Tällä pakkasviikolla  nukuin kohtuuttoman vähän ja kohtuuttoman laaduttomasti. Vääntelehdin vuoroin hikisenä, vuoroin palellen ja luulin olevani hereillä silloinkin kun nukuin, koska näin unta unettomuudesta. Eräänäkin vavahduttavana pakkasyönä kuljin rehottamaan päässeessä puutarhassa ränsistyneen talon pihalla. Pelkäsin kuollakseni käärmeitä ja katsoin tarkkaan mihin paljailla varpaillani astuin kunnes eteeni tulivat kiviset portaat ja huokaisin helpotuksesta, koska nähdessäni nuo ihmisen rakentamat, turvalliset portaat, tajusin päässeeni turvaan luonnon vaaroilta. Tartuin kaiteesta kiinni kuin hukkuva renkaasta ja kun käteni jo  kosketti rautaa, huomasinkin, että käärme oli juuri siinä - juuri tuon turvallisuutta huokuvan sileän kaiteen alla vaanimassa, niljakas kieli ilman maukkautta lipoen. Siinä niin lähellä ja  niin kaukana, niin kuin vaara yleensä on.

Tätä ja muitakin pelkojani minä palelin koko yön, ja koko talven, kunnes viimein koitti kevät ja varmistuin, että minun sieluni todellakin nukkui ja se olin kuin olinkin minä, joka unessani valvoin.

Satu hymystä

Eräänä päivänä tämäkin niin kutsuttu kaupunki sattui hymyilemään. Talojen ikkunat hehkuivat vaaleanpunaisissaan ja kertoivat; asiat ovat hyvin ja sinä yksi meistä, tervetuloa joukkoomme. Ilahduin! Miten pitkä aika siitäkin oli kun viimeksi kuuluin johonkin ryhmään, etenkin sellaiseen, joka osasi hymyillä.

Tuona satumaisena päivänä kuljin kuin unessa niihin paikkoihin, joihin minun oli kirjoitettu kulkevan ja kuljetin alati tuota yllättäen herännyttä hymyä kasvoillani. Kuulin jo mielessäni kevään ensilinnut, niiden liki ärsyttävän viattoman kirkumisen ja kesän tulon onnen - mutta tajusin toki ettei näiden äänien aika ollut vielä, kuten ei muunkaan kevättä enteilevän kiimaisen ja hekumallisen levottumuuden. Ei vielä tänään, ei nyt, ei tähän lumelle luvattuun aikaan. Valo tuntui sekin tulleen jotenkin etuajassa, tosin kauniimpana kuin koskaan, ja kirkkaampana - kuin lupauksena tulevasta, joka sitten eittämättä lopulta peittyisi pimeyteen sekin, kuten kaikki muukin lupaavasti alkanut aikanaan. En halunnut murehtia sitä nyt.

Tuon päivän aikana huomasin muutakin vastasyntynyttä. Tiivis lumi oli tykkyyntynyt puiden siiville juuri tähän valoon sopivan pestynä, pinkeyttään puhkuen ja eittämättä puhtaammalta kuin puhtainkin pyykki tuoksuen. Avasin korvani ja kuuntelin. Maailman äänten särmät olivat tasoittuneet, nekin,  ja asettuneet ällistyttävän hienotunteisesti juuri tähän keskitalven valkoisen päivän juhlavuuteen sopiviksi. Sellaista se on kun valkoinen liina vetäistään pirtin kovia kokeneen pöydän yli ja todetaan juhla viimeinkin alkaneeksi. Kyllä se vetää mielen kuin mielen hiljaiseksi, ellei jopa piirrä hymyä korvasta korvaan. Perkele.

Eipä päivä tästä kaikesta hymystä ja juhlan tunnusta juuri hätkähtänyt, enkä sitä odottanutkaan. Kukin ihminen kulki tietysti omaa yksinäistä rataansa kuten ennenkin - kuka silmiään loistattaen ja kuka suupielet maata syleillen, mutta niinhän kaikki ihmiset läpi päivien tahtovat kulkea ilman, että se on kenenkään syy tai ansio sen kummemmin kuin kohtalokaan, kenties. Näin vain on, eikä kirjoitettua tahdo paraskaan tuottaja toiseksi muuntaa, ellei sitten ole erityisen jääräpää ja pidä näkemyksistään kiinni kaikkeutta uhmaten, seuraukset ainokaisella ihollaan kärsien.

Niin minäkin puursin oman pienen siivuni ja siirryin lopulta nääntymättä katveeseen, koska niin vain kuuluu päivän päätteeksi tehdä. Ja siltikin oli vielä kevyen ehyttä ja kuulasta, jopa niinkin, että hetkeä ennen pimeän koittoa näin miten valo vieläkin kutoi mattoaan ikkunasta käsin kuin viime hetken varas. Menin tästä innostuneena toviksi maaten itsekin ja ojensin käteni pään yli siimoiksi – ja niin olin hetkessä viipaloitu valoraidoilla kuten allani nukkuva mattokin. Tuumin, että minut oli jaettu niihin, jotka muistavat ja niihin jotka eivät halua muistaa. Enkä muista oliko vielä muutakin, paitsi hymy. Se onneton eli päivän loppuun saakka kauniina ja tietämättömänä - aina siihen hetkeen asti kunnes viimein kävin pimenneelle matolle lämpimän varjoni viereen nukkumaan.

  

Viihdespermaa

Lehteen oli painettu uutinen kuolemasta. Julkisuudessakin aikoinaan esiintynyt henkilö, sittemmin tosin vuosikymmeniksi unohdettu, oli viimein kohdannut sen lopullisen päätepisteensä ja sitä myöten uuden viisitoistaminuuttisensa parrasvaloissa - praise the Lord, viimeinkin. Uutinen kuolemasta oli painettu lehden Viihde-osioon, heti missin avoliitosta kertovan uskomattomankin monisanaisen artikkelin jälkeen (siis todellakin; jopa monta lausetta ja kuva, emmekö olisi voineet elää jotenkin ilman tätä tietoa?). Jäin miettimään, että tähänkö on tosiaan tultu – nyt jo kuolemakin on osa markkinointimyllyjen viihdespermaa - tuota vaahtoavaa valkoisen  harmaata massaa, joka saa alkunsa jostain median kiimaisesta päiväunesta ja lentää kaarella kohteidensa päälle, hukuttaa meidät tähän turhan tiedon limaiseen mereen.

Mutta asia ei ole uusi, eikä vanhakaan, vaan pelkästään perin inhimillinen. Kyllähän meitä kaikkia kuolema kiinnostaa siinä missä elämän alkukin ja kaikki merkittävä siinä välillä. Erityisen kiinnostavaa on tietysti kun ihminen kuolee keskimääräistä nuorempana, sillä sen ymmärtämiseen ei meille ihmisille ole annettu eväitä. Miksi kukaan, jolle elämä on vielä poltetta jalkojen alla ja haaveita keskinkertaisuuden ylittämisestä, päätyisi lautaiseen arkkuun ja kehystetyiksi kuviksi takanreunalle, laatikoiksi kierrätyskeskusten keräyspisteisiin. Miksi? En minä tiedä. Siksi kun sika käski sanoisi nelivuotias poikani, eikä olisi sen vääremmässä tai oikeammassa kuin kukaan muukaan. Joskus vain akusta loppuu virta aiemmin kuin luultiin, vaikkakin ehkä juuri silloin kun siitä oli tarkoituskin loppua, luuloista viis.

Minun suvussani on ollut nuorena kuolleita runsaasti, niin kuin monissa muissakin suvuissa, itseasiassa varmaan kaikissa. Olen imenyt sisääni kohtaloita ja kolunnut valokuva-albumeita siitä asti kun opin liikuttamaan käsiäni. Tiedän näistä vuosisadan alkupuolella eläneistä monia asioita ja yksityiskohtia, joita he eivät olisi kuuna päivänä edes tienneet jättävänsä jälkipolville. Sen kirjeenkin luin, jossa edesmenneen pappani nuorena kuollut, kaunis, sisko jakoi omaisuuttaan jälkeensä jääville. Yhdelle peite, yhdelle vaasi ja kaunein mekko – sen saajaa en enää muista. Hän kuoli nuorena keukotautiin, mutta elää toki edelleen kaappini päällä, jossa hän hymyilee nimensä (Vieno) mukaista vienoa hymyä ja katsoo minua arvoituksellisesti suoraan silmiin. Minne ihmeeseen tuokin ihminen meni?

Valkea lumi

Tänään lumi on puhdas ja siihen tekee mieli kirjoittaa runo tai maata enkeli, ellen vain olisi niin pirun laiskaksi syntynyt ja haluaisi pysyä lämmössä. Aamulla oli pimeys, sitten usvainen harmaus, jonka jälkeen seurasi pyry ja lopulta tuli tämä keskipäivän hiiskumattomuus kun maailma oli lopultakin valmis ja liike pysähtyi. Ei ketään missään ja ulkona häikäisevän puhdas esikevään päivä. Korvia särkevä hiljaisuus ja sen poikki vedetty viiva, uuden alku. Mikähän kirjain tästä kaikesta lopulta muodostuu?

Vuosi sitten sinäkin vielä olit, Ystävä, ja minä surin ennalta. Nyt elän. Olen saanut juonteita kasvoihini, ja niillä olisi tarinansa kerrottavana, mutta en nyt jaksa kuunnella, sillä minun on kiire. Haluan tuntea rytmin ja tanssia ja tanssinkin – minä, elävä, pystyn vielä liikuttamaan kehoani niin, että jalat, kädet ja keskivartalo ovat toisinaan yhtä, kuin niillä tosiaan olisi yhteinen päämäärä ja tietoisuus. Joskus tällaisina hetkinä vilkaisen peiliin ja näen kasvoilleni pulpahtaneen ilmeen ja tajuan – hymy, osaan tehdä sen sittenkin. Koska olen oppinut?

Sinulla ei enää ole kehoa, sillä menit siitä pois. Sinulla ei ole mitään, vaikka olet kaikkialla ja eniten siellä, missä olit kallein. Ystävänpäivänä tulen viemään kukkia lumiseen lehtoon, jonne kannoimme sinua eräänä kauniina kesäpäivinä, jolloin ohiajavat pyöräilijät pysähtyivät kunnioituksesta tien viereen seisomaan. Muistan haudan laitaan kyykähtäneen laihan lapsen, kumarassa klenksuttavan vanhuksen läpikuultavan hauraan katseen ja puiden törkeyttä hipovan elinvoimaiset, vihreät, lehdet. Ja sinutkin muistan. En koskaan unohda.

Järvellä, ja tuntee rintakehänsä aaltoilussa,
ei siellä asu kukaan, sydämen seudulla,
vedenpimeässä siellä ui sininen taivas

--Mirkka Rekola--