Päivänä muutamana tapahtunutta; maailma on kylmettynyt paikoilleen ja ihmisten puheet velloneet mittarien järjettömissä lukemissa, koneiden hyytymisessä ja kaiken tämän sietämättömyyden pitkittymisessä. On lämmitelty leivinuuneja kilpaa ja taaperrettu kapaloituina kuka mihinkin vaatteidemme sisälle jäykistyneinä seipäinä, vain punainen nenänpää herraamme pakkasta tervehtien. Master of the freeze, we salute You.
Samalla on tapahtunut muutakin, jotain paljon järisyttävämpää. Tuo tappaja, joka on ajanut ihmiset sisätiloihin kuin karjan, on myös liimannut heidät tiiviimmin toisiinsa, tuntemattomatkin. Vierailta kanssatärisijöiltä on kyselty kumman tuttavallisesti paleleeko ja kansallista hätätilaa on päivitelty niin kaupan kassalla kuin jumppasalin pukuhuoneissakin sellaisten ihmisten kanssa, joihin ei ole koskaan ollut mitään kontaktia eikä tule koskaan olemaankaan, kunhan luonnonkatastrofi, jota Suomen talveksi kutsutaan, on taas ohi. Ugh, ja sitten: edessä 9 kuukautta odotusta ennenkuin seuraava vapahtaja syntyy ja vieraatkin käyvät toistensa ihoille toppapukujensa suojasta.
Vielä vihasta ja rakkaudesta. Samalla kun olemme parkuneet tätä armottomuutta ja ikäväämme ulos, on jonain päivänä tullut tuo satumainen hetki kun pilviverho on hetkeksi päättänytkin siirtyä. Mikä ihanuus ja kauneus – luonto on heti saanut ajetuiltaan anteeksi pahat tekonsa ja julmuuden. Nenänpäät ikkunaan melkein liimautuneina ihmiset ovat huokailleet ja rakastaneet tätä kuolettavaa vihollistaan, joka on kidnapannut kansan omiin koteihinsa ja pakottanut elämään ehdoillaan. Tätä kai tarkoitetaan Tukholman syndroomalla?
Eximora. En minäkään ole yhtä kuin se mitä teen, en laadun, tarkoitusten tai oikullisuutenikaan puolesta. En ole pahaa tehdessäni paha tai hyvää tehdessäni hyvä. Niin kuin luontokin tekee välillä turmion ja välillä paratiisin, niin mekin itsellemme ja itsessämme, olemmehan vain osa tuota kaikkeutta mekin, me atomiraukat ja hiukkasen osat - joskus myös hiukkasen hukassa olevat.
Tällä pakkasviikolla nukuin kohtuuttoman vähän ja kohtuuttoman laaduttomasti. Vääntelehdin vuoroin hikisenä, vuoroin palellen ja luulin olevani hereillä silloinkin kun nukuin, koska näin unta unettomuudesta. Eräänäkin vavahduttavana pakkasyönä kuljin rehottamaan päässeessä puutarhassa ränsistyneen talon pihalla. Pelkäsin kuollakseni käärmeitä ja katsoin tarkkaan mihin paljailla varpaillani astuin kunnes eteeni tulivat kiviset portaat ja huokaisin helpotuksesta, koska nähdessäni nuo ihmisen rakentamat, turvalliset portaat, tajusin päässeeni turvaan luonnon vaaroilta. Tartuin kaiteesta kiinni kuin hukkuva renkaasta ja kun käteni jo kosketti rautaa, huomasinkin, että käärme oli juuri siinä - juuri tuon turvallisuutta huokuvan sileän kaiteen alla vaanimassa, niljakas kieli ilman maukkautta lipoen. Siinä niin lähellä ja niin kaukana, niin kuin vaara yleensä on.
Tätä ja muitakin pelkojani minä palelin koko yön, ja koko talven, kunnes viimein koitti kevät ja varmistuin, että minun sieluni todellakin nukkui ja se olin kuin olinkin minä, joka unessani valvoin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti