Koppiainen ja kuoriainen

Tänäänkin löydän itseni paikasta, jossa ei koskaan sanota ja aina vain puhutaan. Ei huomata mitään, mutta tuijotetaan epämiellyttävän pitkään. Ei enää kyseenalaisteta, mutta eipä kyllä arvostetakaan.

Joku avaa keskustelun indeksikorosta ja seuraa kollektiivinen murahdus. Kukaan ei sano, että hauskinta elämässä on seurata kun koppakuoriainen kellahtaa selälleen, eikä pääse ylös. Aikuista ei naurata, sillä sekin tunne on omakohtaisesti koettu.

Onni on ehkä lähellä, mutta silti huolestuttavan etäällä. Siihen yltäisi, jos vain uskaltaisi ojentaa sormen ja koskettaa, eikä aina pelkäisi megalomaanista sähköiskua.

Uskallus on monimutkainen asia ja piilottelee paikoissa, joihin ei kuolevainen kertakaikkiaan tohtisi kulkea.

Edesmenneen taiteilijan rohkaisuajatelmaa lainatakseni:

Epäröinnin kynnyksellä
kysy
kuinka paljon rohkeutta
uskallat tänään
jättää käyttämättä?

-Tommy Taberman-

Kylmän kynnyksellä

On tulossa kylmyys ja jään sen alle. Kylmä piirtää minut ääriviivaksi huurteen takana, häivyttää kontrastit. Seison enkä paljon liiku – ulkoa käsin minua voisi luulla osaksi taloa. On niin kylmä, että haluan seistä itseni keskellä koskematta mihinkään, edes vaatteisiin.

Voi olla, että pienenen.

Alan hautamaan muistoja ja haaveita yksi kerrallaan. Se on ensin tuskallista, sitten helppoa. Revin unelmat esille ja heitän tunteilematta kylmyyden armoille. Lumi haudatkoon kaiken millä ei ole tarpeeksi elinvoimaa.

Voi olla, että vahvistun.

Se tapahtuu irrottamalla pehmeät osat siitä mikä on lujinta. En tiedä vielä mikä se on. Ehkä tahto. Elämänhalu. Ehkä vain kuori ilman sielua. Kova se on ja julmetun pysyvä, kuin pala kalliota.

Voi olla, että en olekaan osa sitä.