Kesäpäivänä kävin
kuvauksissa.
Makasin putkessa,
jossa tuuli, humisi ja ryskyi. Korviini syötettiin käskyjä. Asentoni oli
etukäteen mietitty.
Vedä henkeä
sisään. Nyt. Älä hengitä (tässä kohtaa pieni iäisyys). Saa hengittää.
Olen niin
kuvauksellinen (hah hah), että viihdyin kuvattavana. Elämä oli leppoisaa kun
insinööri oli ajatellut kaiken valmiiksi. Minun tehtäväkseni jäi koruttomana
makoilu ja auktoriteettien tottelu.
Kuvaisipa joku
sielunikin ja kertoisi diagnoosin.
Hiukan liian
paljon pelkoa, nimetöntä tuskaa ja kipeästi käyvää äidinrakkautta, joka vyöryy.
En tiedä mitä
kuvissa näkyisi.
Sekö, mikä
herättää öisin kuuntelemaan tykyttävää sydäntä ja pelkäämään? Miltä kuvissa
mahtaisi näyttää yhtäaikainen rajaton toivo ja pohjaton toivottomuus? Se kun
mistään ei tule mitään, mutta silti kaikki on mahdollista. Noin niinkuin
periaatteessa.
Makasin siis
kuvauksissa ja kuuntelin kaiken keskellä väliaikamusiikkia. Soi Queenin I want
to break free. Tunnelmaa oli jotenkin vaikea jakaa – olin tosin putkeen ja
hetkeen sidottu, käskyihin alistettu – mutta kaikki oli helppoa hetken. Kuin
lapsena.
Syö lautanen
tyhjäksi.
Pese hampaat.
Älä pure kynää.
Pimeässä ei ole
mitään pelättävää.
Ainoa asia, jota meidän pitää pelätä, on pelko
itse
- Franklin Delano Roosevelt, 1933 -
