Kengät ja piano

Noin kaksikymmentäviisivuotiaana ja sitä nuorempana kyllä ahdisti. Olin aina jotenkin vääränlainen, väärin ajatteleva ja väärässä seurassa tai seuraan nähden vääränlainen.  Helppo nämä ajatukset on palauttaa mieleen vieläkin, vaikka olenkin pyristellyt niistä eroon.

Seuraa anekdootteja, joissa ei ole mitään järkeä.

Parikymppisenä ostin kengät, jotka olivat mielestäni kauniit. Käytin niitä kerran ja tajusin sitten ettei kukaan minunlaiseni käytä sellaisia ja vieläpä kuvittele voivansa tehdä sellaista. Jätin kengät käyttämättä. Kotona katselin niitä kaipauksella ja toivoin olevani henkilö, joka voi laittaa jalkaansa ruskeat samettipintaiset rusettikorkokengät vaikka ihan tavallisena arkipäivänä.

Outoa, mutta kaipaan noita kenkiä vielä. Erityisen hyvin on jäänyt mieleeni se miltä tuntui kävellä kauniilla, mutta hiertävillä, kengillä sen ainoan kerran kun niitä uskalsin käyttää. Olin juuri irrottautunut jostakin ja matkalla ystävien luokse. Ilmassa tuoksui kesä ja nuoruus, tuuli heilutteli vasta pestyä tukkaa. Olin rahaton, mutta rikas, omistin maailman.

Anekdootti numero kaksi.

Olen niin yksin ettei sellaista tyhjyyttä luulisi olevan olemassakaan. Ulkona paistaa aurinko ja istun pölyisessä asunnossani ja itken – niin kauniisti naapuri soittaa pianoaan. Olen aina sunnuntaisin kotona kello 16, sillä tuohon aikaan naapurissa soitetaan pianoa. Tietysti olen käynyt taas urheilemassa itseni näännyksiin ja yritän olla ajattelematta ruokaa. Niin kauan kun musiikki soi se onnistuu. Ääniin ei liity pakonomaisen ruoan ahtamisen paloa kuten liikkuviin kuviin, mistä sekin sitten johtuu.

Kaipaan kaukaisen ja ainaisesti tuntemattomaksi jääneen naapurini soittoa edelleen. Muistan miltä tuntui ensimmäisen kerran tulla hikisenä yksinäiseen, ahdistavaan, kotiin ja yllättyneenä huomata, että sinne valui musiikkia. Tuntui kuin olisin saanut lahjan. Kuin kauniit kengät jalassa. Syyn elää.

Tässä ei todellakaan ole mitään järkeä.