lauantai 23. helmikuuta 2013

Tyhjiö



Olen nyt siinä tyhjiössä, josta aina haaveilin (vai haaveilinko?). Kaiken keskellä, äänien ympäröimänä, kuurona. Kaikkien nähtävillä, katseiden alla, näkymättömänä.
Liikutan oman pienen senttimetrini tätä maailmaa. Sanon  jonkin lauseen. Puolen vuosisadan kuluttua joku voi sen muistaa, tai olla muistamattakin. Yhtä kaikki, mikä sen merkitys siltikään on. Tai siitä huolimatta.

Unessani on suuri boakäärme. Voi luoja, viekää joku se pois, miksi se vain lähestyy? Sitä kannetaan kohti ja paljas jalkani on suojaton, siihen tipahtaa boan sylki. Sylki, onneksi vain sylki, helpotun. Käärmekin loittonee.
Samassa kuvaan astuu ystäväni, joka osoittaa jalkaani ja sanoo ”kyllä se ehti purra, katso”. Ja näen, että jalkani haava paisuu. Koskee. Voi luoja miten siihen koskee.

Todellisessa elämässä kuulen kahdesta kuolemasta unessa olleen ystäväni ympärillä. Tapaamme sattumalta. Ei kahta ilman kolmatta sanoo ystäväni suurin silmin. Lohdutan meitä molempia sanoillani: kaikilla meillä on kohtalomme.

Kotona mietin.
Olenko se kolmas?
Odotetaanko minua jo nurkan takana, siitäkö tämä tyhjä tila ympärilläni ja tämä hiljaisuus? Verenimijä voi olla jo valmis, olla juuri tuossa, odottaa että kuljen hänen luokseen.
Ei olisi vielä, ei nyt kun olen ponnistellut niin kovin ja yllän melkein unelmaani. Melkein. Ensimmäiseen niistä.

Turhaa.


torstai 17. tammikuuta 2013

Ettei totuus unohtuisi

Keveää ja raskasta yhtäaikaa
Olen antanut itselleni anteeksi sen etten osaa olla elämässä läsnä.


Olen minä
ja rikkonaisenakin silti paras versio itsestäni.
Kukaan muu ei voi olla minä,
olen siinä paras!


Raskaampaa kuin itsensä rakastaminen,
on sen hyväksyminen ettei ihanneminääni enää ole.
En tule keneksikään muuksi.
En sosiaalisemmaksi, pidetymmäksi,  kauniimmaksi, rakastetummaksi.
En piirry kenenkään silmiin parempana versiona itsestäni.
Kukaan ei katso minua aamuisin ja sano silmillään "olet ihana".
Paitsi ehkä minä, ehkä taas en.



.

torstai 29. marraskuuta 2012

Itkijälokkien kaupungissa



Itkijälokkien kaupunki ihoni alla
tuuli ei tule siveltimellä,
           se heitetään kohti

itkijälokkia sielussaan kantavat
haavautuvat huomiosta,
huokaisevat
kun kukaan ei katso

eivätkä kurottajat yllä
ehtijät pääse
ne, joille kaikki on yhdentekevää, palkitaan

lokit itkevät
tuuli tuulee


sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Kaipuu ketjuksi lenkkiin

En ole pitkään aikaan kuulunut mihinkään. Käyn kyllä töissä ja hoidankin työni. Tapaan kyllä
ihmisiä ja puhunkin heille. Olen hyvä kuuntelelmaan. Silti - tai senkö vuoksi? -kukaan ei ota minua omakseen. Olen se kenelle sanotaan lyhyesti huomenta ja päivitellään säätä. Olen se, jota ei pyydetä mukaan. Se, joka osti hienon mekon, mutta ei uskalla mennä juhliin, koska huomaisi niissä istuvansa ypöyksin.

Olen lakannut juomasta kahvia. Tai juonhan minä sitä, mutta salaa. En voi mennä muiden keskelle potemaan yksinäisyyttäni ja tuntemaan irrallisuuttani. He puhuvat kuten nuoret puhuvat. Minä en. He nauravat asioille, joihin en ehdi mukaan tai joille en osaa nauraa. Olisinko koskaan osannutkaan, edes nuorena. Aina olen kovemmasta puusta ollut, syvimmille vesille valunut.

Nykyisin minua jopa teititellään. Diagnoosini on, että se johtuu roikkuvista vanhan naisen poskistani ja surusta silmissäni. Vartaloltani olen kuin joku toinen, joku nuori ja notkea tyttö. Eikä sekään ole minusta hyvä, sillä se herättää kateutta niissä, joiden kanssa henkisesti voisinkin kohdata.

Miten minä en vain osaa?

lauantai 20. lokakuuta 2012

lauantai 22. syyskuuta 2012

Thinspiration my ass, ja pari painokelvotonta sanaa



Olen viime aikoina ollut voimistuvan vihainen ja samalla alistuneen surullinen. Länsimaita piinaa tauti, SYÖPÄ, ja tuota ihmisyyttä rienaavaa tautia ruokimme me kaikki. Tekee mieli sanoa, että Media eniten, mutta taas – media olemme me. Me ruokimme median. Vai miksiköhän nettilehtien kymmenen luetuimman joukosta seitsemän koskee jonkun kuuman puuman rantakuvaa, laihdutusvinkkiä tai julkkista, joka on joko a) syömishäiriöinen tai b) yllättävästi lihonut. Niin, eihän maailmassa muuta merkityksellistä onneksi tapahdukaan. Ylistämällä olemme me alistetut, ikuiseen laihdutuksen kiroon tuomitut.

Tuntuu etten saa happea, kuristun. Koska tulee se armoitettu ikä, jolloin saan alkaa olemaan vain ihminen? Laihuutta kun ei vaaditakaan enää vain nuorilta vaan myös keski-ikäisiltä, kai kohta myös vanhuksilta (hah, siihenhän kyllä päästään kun ei tehokkuusyhteiskunta ehdi ruokkia vanhainkotien hampaattomia, hitaita, syöjiä). ”55-vuotias hottis bikinibeibi rannalla, wau. Kurkkaa kuva!”. Minua on petetty. En kelpaa koskaan. Wau tosiaan, wau.

Siis mitä, mitä I-H-M-E-T-T-Ä, tämä on???
Onko ihmisen arvo suoraan verrannollinen painoindeksiin?
Milloin lakattiin välittämästä siitä tosiasiasta, että meistä jokainen syö?
Niin, paitsi tietysti ne, jotka vain söisivät.

Tekee mieli ajatella, että enää vahvimmat meistä uskaltavat olla Ihmisiä, kokonaisina, naurettaviin ulkoisiin paineisiin tuijottamatta. Mitä sitten jos toinen on suuri ja toinen on pieni? Ennen ajateltiin, että erilaisuus on rikkaus. Nytkin niin ajatellaan, mutta liberalismi rajoittuu, hivenen ironista kyllä, ihonväriin – muilta osin kaikkien on keinoja kaihtamatta rääkättävä itsensä samaan muottiin.

Saakutti, tässähän alkaa oikein odottamaan sokeutta. Ehkä silloin ihmisen näkee selvimmin kun mikään ulkoinen ei häiritse, eikä varsinkaan harhauta. Kuka silloin on kaunis ja mitä silloin punnitaan? Suruista vapaa se vasta on kiloineenkin keveä.

lauantai 18. elokuuta 2012

Niinkin lähellä kuin tässä


Oli hyvä päivä.

Maalasin ikkunanpielet valkoisiksi.
Sain yhteyden äitiini – puhuimme keskitysleireistä.
Juoksin tuulessa, jaksoin, tuli voimakas olo.
Kuolleeseen pihakukkaan ilmestyi nuppu.
Join kahvia suklaan ja juustopiiraan kera.
Tajusin tärkeitä asioita.
Soitin ystävälle.
En häiriintynyt likaisesta kodista.
Puhuin luonnon ilmiöistä isäni kanssa.
Tein mukavalle ihmiselle palveluksen.
En kadehtinut ketään.

Oli hyvin hyvä päivä.