Ettei totuus unohtuisi

Keveää ja raskasta yhtäaikaa
Olen antanut itselleni anteeksi sen etten osaa olla elämässä läsnä.


Olen minä
ja rikkonaisenakin silti paras versio itsestäni.
Kukaan muu ei voi olla minä,
olen siinä paras!


Raskaampaa kuin itsensä rakastaminen,
on sen hyväksyminen ettei ihanneminääni enää ole.
En tule keneksikään muuksi.
En sosiaalisemmaksi, pidetymmäksi,  kauniimmaksi, rakastetummaksi.
En piirry kenenkään silmiin parempana versiona itsestäni.
Kukaan ei katso minua aamuisin ja sano silmillään "olet ihana".
Paitsi ehkä minä, ehkä taas en.

.

Itkijälokkien kaupungissa

Itkijälokkien kaupunki ihoni alla

tuuli ei tule siveltimellä,

           se heitetään kohti

itkijälokkia sielussaan kantavat

haavautuvat huomiosta,

huokaisevat

kun kukaan ei katso

eivätkä kurottajat yllä

ehtijät pääse

ne, joille kaikki on yhdentekevää, palkitaan

lokit itkevät

tuuli tuulee

Kaipuu ketjuksi lenkkiin

En ole pitkään aikaan kuulunut mihinkään. Käyn kyllä töissä ja hoidankin työni. Tapaan kyllä
ihmisiä ja puhunkin heille. Olen hyvä kuuntelelmaan. Silti - tai senkö vuoksi? -kukaan ei ota minua omakseen. Olen se kenelle sanotaan lyhyesti huomenta ja päivitellään säätä. Olen se, jota ei pyydetä mukaan. Se, joka osti hienon mekon, mutta ei uskalla mennä juhliin, koska huomaisi niissä istuvansa ypöyksin.

Olen lakannut juomasta kahvia. Tai juonhan minä sitä, mutta salaa. En voi mennä muiden keskelle potemaan yksinäisyyttäni ja tuntemaan irrallisuuttani. He puhuvat kuten nuoret puhuvat. Minä en. He nauravat asioille, joihin en ehdi mukaan tai joille en osaa nauraa. Olisinko koskaan osannutkaan, edes nuorena. Aina olen kovemmasta puusta ollut, syvimmille vesille valunut.

Nykyisin minua jopa teititellään. Diagnoosini on, että se johtuu roikkuvista vanhan naisen poskistani ja surusta silmissäni. Vartaloltani olen kuin joku toinen, joku nuori ja notkea tyttö. Eikä sekään ole minusta hyvä, sillä se herättää kateutta niissä, joiden kanssa henkisesti voisinkin kohdata.

Miten minä en vain osaa?

Valo

Se vie läpi.

Valmistaa pitkään ja kylmään.

Thinspiration my ass, ja pari painokelvotonta sanaa

Olen viime aikoina ollut voimistuvan vihainen ja samalla alistuneen surullinen. Länsimaita piinaa tauti, SYÖPÄ, ja tuota ihmisyyttä rienaavaa tautia ruokimme me kaikki. Tekee mieli sanoa, että Media eniten, mutta taas – media olemme me. Me ruokimme median. Vai miksiköhän nettilehtien kymmenen luetuimman joukosta seitsemän koskee jonkun kuuman puuman rantakuvaa, laihdutusvinkkiä tai julkkista, joka on joko a) syömishäiriöinen tai b) yllättävästi lihonut. Niin, eihän maailmassa muuta merkityksellistä onneksi tapahdukaan. Ylistämällä olemme me alistetut, ikuiseen laihdutuksen kiroon tuomitut.

Tuntuu etten saa happea, kuristun. Koska tulee se armoitettu ikä, jolloin saan alkaa olemaan vain ihminen? Laihuutta kun ei vaaditakaan enää vain nuorilta vaan myös keski-ikäisiltä, kai kohta myös vanhuksilta (hah, siihenhän kyllä päästään kun ei tehokkuusyhteiskunta ehdi ruokkia vanhainkotien hampaattomia, hitaita, syöjiä). ”55-vuotias hottis bikinibeibi rannalla, wau. Kurkkaa kuva!”. Minua on petetty. En kelpaa koskaan. Wau tosiaan, wau.

Siis mitä, mitä I-H-M-E-T-T-Ä, tämä on???

Onko ihmisen arvo suoraan verrannollinen painoindeksiin?

Milloin lakattiin välittämästä siitä tosiasiasta, että meistä jokainen syö?

Niin, paitsi tietysti ne, jotka vain söisivät.

Tekee mieli ajatella, että enää vahvimmat meistä uskaltavat olla Ihmisiä, kokonaisina, naurettaviin ulkoisiin paineisiin tuijottamatta. Mitä sitten jos toinen on suuri ja toinen on pieni? Ennen ajateltiin, että erilaisuus on rikkaus. Nytkin niin ajatellaan, mutta liberalismi rajoittuu, hivenen ironista kyllä, ihonväriin – muilta osin kaikkien on keinoja kaihtamatta rääkättävä itsensä samaan muottiin.

Saakutti, tässähän alkaa oikein odottamaan sokeutta. Ehkä silloin ihmisen näkee selvimmin kun mikään ulkoinen ei häiritse, eikä varsinkaan harhauta. Kuka silloin on kaunis ja mitä silloin punnitaan? Suruista vapaa se vasta on kiloineenkin keveä.

Niinkin lähellä kuin tässä

Oli hyvä päivä.

Maalasin ikkunanpielet valkoisiksi.

Sain yhteyden äitiini – puhuimme keskitysleireistä.

Juoksin tuulessa, jaksoin, tuli voimakas olo.

Kuolleeseen pihakukkaan ilmestyi nuppu.

Join kahvia suklaan ja juustopiiraan kera.

Tajusin tärkeitä asioita.

Soitin ystävälle.

En häiriintynyt likaisesta kodista.

Puhuin luonnon ilmiöistä isäni kanssa.

Tein mukavalle ihmiselle palveluksen.

En kadehtinut ketään.

Oli hyvin hyvä päivä.

Kengät ja piano

Noin kaksikymmentäviisivuotiaana ja sitä nuorempana kyllä ahdisti. Olin aina jotenkin vääränlainen, väärin ajatteleva ja väärässä seurassa tai seuraan nähden vääränlainen.  Helppo nämä ajatukset on palauttaa mieleen vieläkin, vaikka olenkin pyristellyt niistä eroon.

Seuraa anekdootteja, joissa ei ole mitään järkeä.

Parikymppisenä ostin kengät, jotka olivat mielestäni kauniit. Käytin niitä kerran ja tajusin sitten ettei kukaan minunlaiseni käytä sellaisia ja vieläpä kuvittele voivansa tehdä sellaista. Jätin kengät käyttämättä. Kotona katselin niitä kaipauksella ja toivoin olevani henkilö, joka voi laittaa jalkaansa ruskeat samettipintaiset rusettikorkokengät vaikka ihan tavallisena arkipäivänä.

Outoa, mutta kaipaan noita kenkiä vielä. Erityisen hyvin on jäänyt mieleeni se miltä tuntui kävellä kauniilla, mutta hiertävillä, kengillä sen ainoan kerran kun niitä uskalsin käyttää. Olin juuri irrottautunut jostakin ja matkalla ystävien luokse. Ilmassa tuoksui kesä ja nuoruus, tuuli heilutteli vasta pestyä tukkaa. Olin rahaton, mutta rikas, omistin maailman.

Anekdootti numero kaksi.

Olen niin yksin ettei sellaista tyhjyyttä luulisi olevan olemassakaan. Ulkona paistaa aurinko ja istun pölyisessä asunnossani ja itken – niin kauniisti naapuri soittaa pianoaan. Olen aina sunnuntaisin kotona kello 16, sillä tuohon aikaan naapurissa soitetaan pianoa. Tietysti olen käynyt taas urheilemassa itseni näännyksiin ja yritän olla ajattelematta ruokaa. Niin kauan kun musiikki soi se onnistuu. Ääniin ei liity pakonomaisen ruoan ahtamisen paloa kuten liikkuviin kuviin, mistä sekin sitten johtuu.

Kaipaan kaukaisen ja ainaisesti tuntemattomaksi jääneen naapurini soittoa edelleen. Muistan miltä tuntui ensimmäisen kerran tulla hikisenä yksinäiseen, ahdistavaan, kotiin ja yllättyneenä huomata, että sinne valui musiikkia. Tuntui kuin olisin saanut lahjan. Kuin kauniit kengät jalassa. Syyn elää.

Tässä ei todellakaan ole mitään järkeä.