Noin kaksikymmentäviisivuotiaana ja sitä
nuorempana kyllä ahdisti. Olin aina jotenkin vääränlainen, väärin ajatteleva ja
väärässä seurassa tai seuraan nähden vääränlainen. Helppo nämä ajatukset
on palauttaa mieleen vieläkin, vaikka olenkin pyristellyt niistä eroon.
Seuraa anekdootteja, joissa ei ole mitään järkeä.
Parikymppisenä ostin kengät, jotka olivat
mielestäni kauniit. Käytin niitä kerran ja tajusin sitten ettei kukaan
minunlaiseni käytä sellaisia ja vieläpä kuvittele voivansa tehdä sellaista. Jätin
kengät käyttämättä. Kotona katselin niitä kaipauksella ja toivoin olevani henkilö,
joka voi laittaa jalkaansa ruskeat samettipintaiset rusettikorkokengät vaikka
ihan tavallisena arkipäivänä.
Outoa, mutta kaipaan noita kenkiä vielä. Erityisen
hyvin on jäänyt mieleeni se miltä tuntui kävellä kauniilla, mutta hiertävillä,
kengillä sen ainoan kerran kun niitä uskalsin käyttää. Olin juuri irrottautunut
jostakin ja matkalla ystävien luokse. Ilmassa tuoksui kesä ja nuoruus, tuuli
heilutteli vasta pestyä tukkaa. Olin rahaton, mutta rikas, omistin maailman.
Anekdootti numero kaksi.
Olen niin yksin ettei sellaista tyhjyyttä luulisi
olevan olemassakaan. Ulkona paistaa aurinko ja istun pölyisessä asunnossani ja
itken – niin kauniisti naapuri soittaa pianoaan. Olen aina sunnuntaisin kotona
kello 16, sillä tuohon aikaan naapurissa soitetaan pianoa. Tietysti olen käynyt
taas urheilemassa itseni näännyksiin ja yritän olla ajattelematta ruokaa. Niin
kauan kun musiikki soi se onnistuu. Ääniin ei liity pakonomaisen ruoan
ahtamisen paloa kuten liikkuviin kuviin, mistä sekin sitten johtuu.
Kaipaan kaukaisen ja ainaisesti tuntemattomaksi
jääneen naapurini soittoa edelleen. Muistan miltä tuntui ensimmäisen kerran
tulla hikisenä yksinäiseen, ahdistavaan, kotiin ja yllättyneenä huomata, että
sinne valui musiikkia. Tuntui kuin olisin saanut lahjan. Kuin kauniit kengät
jalassa. Syyn elää.
Tässä ei todellakaan ole mitään järkeä.
