Karhun kynsissä

Viime yönä metsästin unta seitsemän tuntia. Seitsemän pitkää ja synkkää epätoivon tuntia. Syksyä enteilevä pimeyden hetki tuli ja meni, mutta ei huolinut minua mukaansa. Pyöritin tyynyä sata kertaa oikeaan ja tuhat vasempaan, laitoin korvatulpat, vaihdoin ne parempiin sekä yhden kerran korvista toisiin. Ei auttanut. Kello kolme nousin ja jyrsin juustohapankorppuja ja lusikoin jogurttia suoraan puolen litran purkista (vastoin periaatteita, mutta yö antaa senkin anteeksi). Viikkasin pyykkejä. Totesin ettei sen turhempaa hommaa olekaan yöllä kello neljä, mutta tein sen silti, joskushan sekin on tehtävä.

Luin kirjaa enkeleistä, kirjoitin (soopaa) ja hain netistä tietoa unettomuudesta. Eipä olisi kannattanut. Tekstien perusteella diagnisoin itselleni keskivaikean masennuksen, josta seurasi lisää huolta ja murhetta pitämään hereillä ja valppaana. Kuuden jälkeen katselin ikkunasta kun joku pyöräili reippaana kypärä päässään töihin, kuten kunnon ihmiset tekevät. Seisoin ryppyisessä pyjamassa tukka sotkussa ja tunsin toiseutta koko maailmaan, enkä vähiten niihin, joille elämä on rata, jota kuljetaan palaamatta koskaan lähtöruutuun.

Nukahdin viimein ja näin unta valtavasta Karhusta. Karhu oli viisas ja asettanut minulle sekä joukolle muita ihmisiä ovelia ansoja, sillä se halusi tehdä meistä  hakkelusta. Olimme varautuneet taisteluun ja huomioineet lähes kaiken, mutta emme kuitenkaan sitä, että Karhu ei ollut mikään tavallisen kokoinen karhu vaan Jättiläinen. Tunsin verenmaun suussa ja arvelin, että kohta pää irtoaa. Karhu se vain naureskeli ja kippasi koko ihmisköörin jättimäisiin kottikärryihinsä ja lähti viemään ties minne, arvatenkin helvettiin.

Kaikki tämä enkä edes katsonut kauhuelokuvaa illalla, koska pelkäsin painajaisia. Tulipahan taas todistettua, että pelot ja ennenaikaiset huolet ovat turhia, sillä niiden välttely tuo mukanaan vain uusia murheita. Ennalta murehdittu huoli on huoli potenssiin kymmenen, koska sen kylkiäisenä tulevat jokatapauksessa ne uudet ja ennakoimattomat.

Oikeita ihmisiä, vääriä päiviä

Lomailussa parasta ovat väärinpäinpäivät. Se kun voi aloittaa lounaan  massiivisesta jälkiruokajäätelöannoksesta ja todeta lopuksi ettei jaksakaan perunoita, vaikka olisivat kuinka uusia ja kuorimatta valmiita. Itse olen vanha ja haluan karttaa kaikkea uutta, toisina päivinä sellainen vain väsyttää liikaa, perunakin.

Väärinpäinpäivinä voi antaa itselleen luvan tehdä asioita, joita ei kuuluisi kirkkaana kesäpäivänä tehdä. Voi esimerkiksi vuorata muoviastian foliolla, keittää astiaan kuumaa vettä, lisätä desin verran merisuolaa ja heittää hopealusikat ja isoisoisänperintökalvosinnapit kirkastumaan. Suomeksi sanottuna alkaa haista paska!
Sen sijaan, että menisi ulos löyhkää pakoon, voikin jatkaa puuhastelua sisällä paskanhajussa paritellen vaikkapa sukkia. Väärinpäinpäivinä kaikki on sallittua, paitsi ilmeinen, joka ei tosin ole kiellettyä sekään.

Vakavasti puhuen olen ollut laiha liian kauan ja joskus ohimenevinä hetkinä mietin pitäisikö alkaa lihottamaan. Se voisi olla vaikeaa, mutta ei toki mahdotonta, ovat siihen tietääkseni muutkin pystyneet. Ja sieluni on ollut läski jo pitkään (tarkasti ottaen siitä asti kun naapuriluokan suulain tyttö ensimmäisellä luokalla huusi niin ja potkaisi voimistelutunnilla mahaan), joten ehkä jos lihoisin myös ulkoisesti, näyttäisin muidenkin silmissä itseltäni enkä ainaiselta oudolta linnulta, joka ei kuulu joukkoon.
Peilisi vääristää, minulle sanotaan., mutta ei se ole niin. Ulkomuotoni vääristää, sillä vain sisältä olen aito, korjailematon ja tosi. Niin lihava ja kelvoton ettei sitä mikään todistelu muuksi muuta. Eivät sanat, katseet, eivätkä teot, eikä sekään miten korskea kapteeni rannalla ei tunnu saavan härskejä silmiään irti kankustani. En erityisemmin pidä kappaletavarana olosta, mutta kyllä senkin kestää kun tietää ettei toinen kuitenkaan näe sielua. Vain niiden edessä voi lopulta olla oikeasti paljas, jotka joskus ovat olleet rohkeita ja kurkistaneet sisään, hmh, kuvaannollisesti puhuen tietenkin.

Niljakkuutta, tuoksuja

Yöllä skorpioni haluaa imeä varvastani ja herään hikisenä sikiönä kolminkertaisen peiton alta. Sydän väpättää, mutta onnistun jotenkin nukahtamaan uudelleen – vain nähdäkseni seuraavaksi unta nihilistisestä käärmeestä, joka on päättänyt vaania minua paikoissa, joissa kävelen ja luonnollisesti olen ilman sukkia. Jättäkää minut rauhaan! Olen lomalla enkä halua nähdä teitä nyt, tai koskaan, en valveilla enkä takuuvarmasti yksityisalueeksi luettavissa unissa. Belsepupin penikat, perkeleet.

Tiesittekö muuten, että kun herää yöllä kello neljä ja siirtyy kirjallisuuden pariin kello viisi, voi tietää hetken miltä tuntuu olla liisana ihmemaassa? Aivoraukat hakevat ja hapuilevat ja voivat sattumalta löytää reittejä, joille eivät ole ennen eksyneet. Niin, en ihmettelisi jos kaikki maailman suuret kirjat olisivat syntyneet juuri noina kuoleman tunteina kun olemisen normaalius on mennyt nukkumaan tavallisten kuolevaisten kainaloon. Mikä keveys ja kohtuullinen vapaus kirjoittaa elämästä sellainen kuin sen haluaisi olevan. Niin, ylipäätään suosittelisin ketä tahansa unettomuuden riivaamaa kokeilemaan kirjoittamista. Jos ei muusta syystä niin vähintään sen takia, että parin hyvin nukutun yön jälkeen voi varsinaisella mielenkiinnolla lukea millaiseen lentoon omat arkipäiviin leipääntyneet aivot voivat parhaimmillaan tai pahimmillaan nousta. Scheisse, tätähän voisi melkein kutsua kirjallisuudeksi.

Elän tätä kesää vahvasti tuoksuina, en tosin tiedä miksi. Ehkä vainkin sen takia, että haluan poimia muistiini asioita, joiden tuttuus tulee minua tuonnempana lohduttamaan. Mäntysuovan tuoksu mattolaiturin kohdalla kun lenkkeilen siitä ohi, ikkunanpesuaine, käsienpesuaine, lehmän jätökset (kyllä! jopa ne), suklaa (jota syön lapsilta sekä itseltäni salaa noin viisi kertaa enemmän kuin koskaan kehtaisin  myöntää) ja tuo minulle tuntematon rikkakasvi, jota ojanpielet suorastaan tulvivat. Sen halveksittua rosoisuutta rakastan niin, että voisin pysähtyä pientareelle pelkästään haistelemaan, mutta – niin – en tee sitä kuitenkaan. On paljon niitä asioita, joita voisi ja paljon niitä, joita haluaisi, mutta vain karvan verran niitä, joita oikeasti tulee tehtyä.

Ehkä hyväkin niin vai onko?

Ja toinenkin kysymys; tiedättekö miltä tuoksuu tuore, vasta paistettu, mustikkapiirakka?

Minäpä tiedän, kohta, tarkalleen ottaen 45 minuutin ja jäähtymisajan kuluttua. Bon apina teillekin kuten pari nilkoissa roikkuvaa nelivuotiasta tapaavat sanoa.

Drive me safely through the Night

Peilikuva

Olen kuu
olen tähti
riippunutta lihaa
hiki

halu, joka lähti

Olen maalaus kuolevine silmineen
ohimenevä ajatus, jossa kävellään jokeen
syleilyn kokoinen kolo sielun ullakolla
se kenelle ei soiteta

Ja silti

olen

 .

Kyllä paha pahan tuntee

Kyllä minä sinut tunnen. Olet täällä, mutta minä olin täällä ensin ja väijyin pimeässä kunnes tulit. Olet Paha. Niinpä vain olen minäkin.

Ei enää onnellisuuden ytimen ajatuksellista tavoittelua tai piehtarointia siinä mitä kutsutaan hyväksi elämäksi. Sydämeni on ehkä särkymäherkkä, mutta avuton se ei ole. Pidän sinut lähellä, paha, ja annan olla siinä, ettet vain karkaa kauemmaksi ja tee tuhoja. Sama se asutko minussa vai jonkun muun sielun komeroissa, kunhan olet siinä ja niin lähellä, että en voi sinua unohtaa.

Sinä ja minä, me. Se asuu meissä kaikissa, mutta osaa tehdä sen salakavalan viekkaasti – luikerrella ovien ja ikkunoiden tilkitsemättömistä koloista kunnes viimein on kokonaan sisällä. Ja onko oikeastaan mitään pelottavampaa kuin hymyn takana haukkana vaaniva pahuus. Sen nukkuva olemus, joka ehkäkin pitää silmiään kiinni, mutta on taatusti hereillä kokoajan ja hyökkää kun viimeinkin rentoudut ja hymyilet takaisin. 

Onneksi olen aikoinaan raivannut reitit ja merkinnyt tiet. Pahuuden kotona kuljen toki varoen, mutta nurkkiin en enää törmäile.

Ja ohi virtasi joki(n)

Vesi heiluttaa timantteja

silkkisiipisten duetto laulaa

luonnon uskomaton kirjo lävistää silmät sielun ohella

puhkottu silmä, puhkotun sielun peili

viisas katsoisi ohi

julmin teippaisi korvat

Varjelkoon mikä kauneus 

- ja sen hengitys iholla!

Ajattelen

                jostain kuultua urbaania kysymystä: 
               mikä täällä hakkaa?

               sydän, sitä ei kaupungissa kuule

Säikähdän

viereeni hengitetään

kylkeä suutelee tuuli

katoan hetkeksi näkyvistä ja piirryn jonkun toisen silmiin 

peilaan ja peilaudun

Onko meitä täällä sittenkään?

Run, Forrest, run!

Rakkaani on poissa.

Minä elän.          

***

Juoksen pitkin rantaa ja havahdun siihen, että jokin on poissa ja tuoretta tullut tilalle. Valo – se on muuttunut, enkä osaa sanoa mistä sen tiedän, paitsi siitä kalvavasta kaipuusta, joka iskeytyy sydämeni tienoolle ja nakertaa siitä palan. Tiedän, että taas on tullut se aika vuodesta, jolloin hyvästelyt tulee tehdä ja vaikka tunnen syvästi tätä kaikkialla vihertävää sijaistakin kohtaan niin omaa Rakkaintani ei silti voita mikään. Juoksen hengästymättä ja tunnen miten uusi aikakausi yrittää ottaa minut rajusti - imarrellen, liehitellen ja värikkäitä antejaan tarjoten - enkä tietysti täysin voi vastustaa sen lumoa tänäkään vuonna. Onhan ilmassa poskia sivelevää pehmeyttä ja reinkarnaation tuoksuja, joita voisin pysähtyä haistelemaan kuin eläin sieraimet väristen, ellei kokoajan olisi niin kiire johonkin uuteen, jonnekin pois. Jossain etäällä kesän alku kirkuu lokkien kielellä, lapsi nauraa helisten ja talojen takana laulaa jäätelöauto. Pakko myöntää, että ei tämäkään aivan kamalaa ole, vaikka mielitiettyäni ei korvaa mikään, ei kukaan, sillä Hän herätti kylmettyneet sielut ensin.

Ja se on totta – on kaunista, on hyvää. On ihanaa juosta kaukaa ja päätyä keskelle heräävää kesää, sen ääniä ja tuulta, joka vihmoo kyllä alati, mutta ei piekse silti korvaa, vaan kutittelee. Ja siinä juostessa tulee mieleen, että hyvinä hetkinä rumakin voi näyttää perin kauniilta, kuten tuokin tuoreelle ruohikolle raiskattu kebab ja läjä roskia, jotka joku tiputti maahan ennen talven tuloa. Kaunista ja rumaa yhtä aikaa niinkuin äärilaidat tapaavat toisiaan kätellä. Hei olen Viha, hei olen Rakkaus, hauska tavata.

***

Stop.

Mihin aika oikein menee? Juuri äsken tikarit roikkuivat talojen pielissä valmiina seivästämään sydämiä, virtaava uoma oli kahlittu pakkopaitaan ja ihmiset erakoituneet takkiensa taakse. Ja nyt sileän ihon riettaus on kaikkialla, lyö silmille, kertoo tuoreen kesän tarinaa ja huutaa ähäkuttia niin, että ääni lähtee. Sinunpa aikasi jo oli ja meni, rusina, mene sinäkin! Juoksen totuutta pakoon ja vesikin juoksee, hullun lailla, kieppuu ja tekee pyörteitä, niinkuin minäkin vai minäkö se olinkin, koko ajan? Hullu. Run Forrest, run!

***

Teen vielä tarkistuskierroksen Metsään, sillä haluaisin suorittaa hyvästelyt kunnolla. Ja aivan totta – siellä Hän vielä hetken pakkailee laukkujaan - niissä synkimmissä paikoissa, joissa valo ei vieraile usein, tai kukaan muukaan. Hengitän syvään ja talletan mieleeni ja kameraani kuvaa, vaikka tiedän ettei Valo suostu tauluihin, halua raameihin. Ensi vuonna taas tapaamme, uskoni on vahva. Tapaamme kyllä, jos vain jaksan juosta sinne asti, Tuuli on otollinen ja keli on pitävä. Jos ja jos. Kun ja kun.

Terve Metsä, huudan lähteissäni ja metsä vastaa.

Olen tässä ja odotan sinua.

Aina.