perjantai 27. toukokuuta 2011

Run, Forrest, run!


Rakkaani on poissa.
Minä elän.          

***

Juoksen pitkin rantaa ja havahdun siihen, että jokin on poissa ja tuoretta tullut tilalle. Valo – se on muuttunut, enkä osaa sanoa mistä sen tiedän, paitsi siitä kalvavasta kaipuusta, joka iskeytyy sydämeni tienoolle ja nakertaa siitä palan. Tiedän, että taas on tullut se aika vuodesta, jolloin hyvästelyt tulee tehdä ja vaikka tunnen syvästi tätä kaikkialla vihertävää sijaistakin kohtaan niin omaa Rakkaintani ei silti voita mikään. Juoksen hengästymättä ja tunnen miten uusi aikakausi yrittää ottaa minut rajusti - imarrellen, liehitellen ja värikkäitä antejaan tarjoten - enkä tietysti täysin voi vastustaa sen lumoa tänäkään vuonna. Onhan ilmassa poskia sivelevää pehmeyttä ja reinkarnaation tuoksuja, joita voisin pysähtyä haistelemaan kuin eläin sieraimet väristen, ellei kokoajan olisi niin kiire johonkin uuteen, jonnekin pois. Jossain etäällä kesän alku kirkuu lokkien kielellä, lapsi nauraa helisten ja talojen takana laulaa jäätelöauto. Pakko myöntää, että ei tämäkään aivan kamalaa ole, vaikka mielitiettyäni ei korvaa mikään, ei kukaan, sillä Hän herätti kylmettyneet sielut ensin.

Ja se on totta – on kaunista, on hyvää. On ihanaa juosta kaukaa ja päätyä keskelle heräävää kesää, sen ääniä ja tuulta, joka vihmoo kyllä alati, mutta ei piekse silti korvaa, vaan kutittelee. Ja siinä juostessa tulee mieleen, että hyvinä hetkinä rumakin voi näyttää perin kauniilta, kuten tuokin tuoreelle ruohikolle raiskattu kebab ja läjä roskia, jotka joku tiputti maahan ennen talven tuloa. Kaunista ja rumaa yhtä aikaa niinkuin äärilaidat tapaavat toisiaan kätellä. Hei olen Viha, hei olen Rakkaus, hauska tavata.

***

Stop.
Mihin aika oikein menee? Juuri äsken tikarit roikkuivat talojen pielissä valmiina seivästämään sydämiä, virtaava uoma oli kahlittu pakkopaitaan ja ihmiset erakoituneet takkiensa taakse. Ja nyt sileän ihon riettaus on kaikkialla, lyö silmille, kertoo tuoreen kesän tarinaa ja huutaa ähäkuttia niin, että ääni lähtee. Sinunpa aikasi jo oli ja meni, rusina, mene sinäkin! Juoksen totuutta pakoon ja vesikin juoksee, hullun lailla, kieppuu ja tekee pyörteitä, niinkuin minäkin vai minäkö se olinkin, koko ajan? Hullu. Run Forrest, run!


***

Teen vielä tarkistuskierroksen Metsään, sillä haluaisin suorittaa hyvästelyt kunnolla. Ja aivan totta – siellä Hän vielä hetken pakkailee laukkujaan - niissä synkimmissä paikoissa, joissa valo ei vieraile usein, tai kukaan muukaan. Hengitän syvään ja talletan mieleeni ja kameraani kuvaa, vaikka tiedän ettei Valo suostu tauluihin, halua raameihin. Ensi vuonna taas tapaamme, uskoni on vahva. Tapaamme kyllä, jos vain jaksan juosta sinne asti, Tuuli on otollinen ja keli on pitävä. Jos ja jos. Kun ja kun.



Terve Metsä, huudan lähteissäni ja metsä vastaa.
Olen tässä ja odotan sinua.
Aina.

sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Arvottomuuden mekin ansaitsemme?

Puhutaanpa tovi arvottomuuden filosofiasta.
Mitä koen kun koen olevani arvoton? Konkretian tasolla; onko kyse siitä, että en ole saavuttanut jotain, jonka halusin saavuttaa? Tunteen tasolla; minäkö sen tosiaan halusin saavuttaa vai kopioinko unelmani jostain? Iminkö sen ympäristöstä, ehkä vanhemmiltani, ihannoimiltani ystäviltä tai vallitsevalta kulttuurilta tai sen osalta - jostain johon itseni sijoitin tai halusin sijoittaa? Pohjimmiltaan onko tämä kaikki pelkkää kateutta? Ja jos se en ollutkaan minä niin kuka se oli, joka asetti minulle mahdottomia vaatimuksia ja löi päähäni ajatuksen, että juuri niihin on pyrittävä, maksoi mitä maksoi. Yliminäkö?

Sitten
En vastannutkaan tuota odotusta, tuli se mistä hyvänsä.
En osannut.
En riittänyt.
Ehkä jaksanutkaan yrittää.
Ehkä yrittänytkään jaksaa.
Enkä liioin kyennyt laskemaan rimaa tai sopeuttamaan tavoitetta tasooni sopivaksi.
Siis toisin sanoen en ollut tarpeeksi vahva määrittämään mikä elämänmuoto sopisi minulle paremmin, tekisi onnellisemmaksi.
Laiminlöin itseni.

Toisaalta
Minuunko tämä kaikki liittyy?
Ja onko muka minun kaikki asiat ratkaistava
oman elämäni keskelläkään
Kun kuitenkin
satun asumaan niin monen muunkin ihmisen elämän keskiössä
ding dong

Kysyn vielä
Onko arvottomuuden kokemus edes subjektiivinen oikeus?

Who said you're not a rose, Rose?

torstai 19. toukokuuta 2011

Havahtumisia ja havannointeja

Satunnaisia ajatuksia.
Olisinpa tuo mies, joka sormi pystyssä julistaa lehdessä maailmanloppua juurikin tulevalle viikonlopulle. Kravatti vinossa, raamattu kädessä ja silmissä suora usko: minäpä tiedän.

Mitäpä siitä ellei tietäisikään tai jopa tietäisi ettei tiedä, mutta uskoisi kuitenkin. Tietoako tässä ainoastaan pitäisi palvoa? Kyllä ihminen saa vannoa sellaisenkin nimeen, jonka jo huomenna tietää kuolevan ja olevan iäti poissa. Eikö juuri noin vahva usko ole osoitus kyvystä elää ehdottomuuteen asti tässä hetkessä, sen harhoissa ja luuloissa yhtä hyvin kuin onnessa tai onnettomuudessakin. Pettymysten jälkeen seuraa jotain muuta; kenties hetki tyhjyyttä ja uudet teesit, kenties pieni kuolema. Kenties havahtuminen.

Siis käy kylkeeni ja mennään; huominen on vasta huomenna ja nyt on nyt.
Keksitään jokin kreisi periaate ja eletään sen mukaan, mutta eletään täysillä! Rock! Carpe diem.

En minäkään ole aina se, joka pelkää tai pelkää eniten.
Toisinaan olen myös se, joka nauraa kuin Stubb niin, että aurinko toistuu hampaissa ja kuuluu niidenkin korviin, jotka eivät kuuntele. Olkoot kuuntelematta, kuunnelkoot, aina ei pidä välittää, enkä välitä.

Näitä päiviä kun jokin nyrjähtää, pysyvästi tai hetkellisesti, tai vähintäänkin ajatuksen tasolla. Me keskinkertaisuudet kompromissien maasta - sinä, minä, me - muutumme rajatapauksiksi, ulvomme hetkellisesti tuuleen.


perjantai 13. toukokuuta 2011

Walk on the wild side

Jonakin aamuna kello viisi sitä herää siihen kun kuollut ystävä elää unessa vain kuollakseen heti uudelleen. Havahtuminen pala kurkussa ja pää syvällä märässä tyynyssä, kaikkialla vastassa auringon paisteen räikeä kilotus, joka huutaa miten väärässä olet, ei kukaan kuollut voisi koskaan elää tässä kirkkaudessa hetkeäkään. Ei tee mieli enää ummistaa silmiä tai sen puoleen aloittaa uutta päivääkään, olla mitään, tänäänkään.

On aamuja, jolloin tietää, että päivästä tulee huono.
On aamuja, jolloin tietää, että päivästä tulee hyvä.
Ja on aamuja, jolloin tulee mieleen, että pitäisikö vaihteeksi elää jonkun muun elämää.

Take a walk on the wild side! Kulje sieltä mistä et koskaan kulje, puhu heille, joita et ole uskaltanut puhutella, kierrä rutiinit orrelle, silitä päivää vastakarvaan ja syö illalla jäätelöä suoraan litran paketista lusikalla. Mitä muka voi ihminen tehdä tullakseen muuksi kuin on tai edes nähdäkseen itsensä paremmin? Peilit näyttävät alati väärää totuutta, kertovat vääriä unelmia ja saavat hakemaan vastauksia sieltä missä niitä ei ole. Tietenkään. Ei elämän suurimpiin kysymyksiin vastauksia jaella minkään viraston luukulla eikä markkinavoimien kukoistuksenkaan vuosina voi keneltäkään ostaa onnea. Onni on elämän hiljainen seuralainen, joka tulee valintojen mukana itse valitsemallaan viiveellä, jos on tullakseen, ja kotiutuu sinne, minne sitä ei ole kukaan kutsunut.

Koputtiko joku ovella?


They said hey Sugar, take a walk on the wild side.
I said hey babe, take a walk on the wild side.
All right, huh.
-Lou Reed-

keskiviikko 4. toukokuuta 2011

Onneni muotti

Olen lukenut viime ajat onnellisuudesta ja oppinut, että sitä nyt ainakaan ei kannata tavoitella, sillä se onneton karkaa. Edessä siintävä promillen kokoinen taivasosuus on äkkiä hävinnyt, jos sitä yrittää kuolevainen koskea – onni elementissään, kuten pumpulinen pilvikin, on pohjimmiltaan vain tiivistynyttä vettä. Ei sen kanssa oikein voi ihokkain elää, mutta kokonaan ilmankaan ei huvittaisi olla.

Kaikesta huolimatta Onni on täällä tänään ja sen huomaa kyllä ellei sitä katso.
Olkoon se huomenna sitten täällä edelleen tai jo jossain muualla, sitä ei voi tietävinkään tietää tai taitavinkaan luvata, sillä ennustamattomimmat ovat sen reitit, jonka luo kaikkein eniten kaivataan. Onni on lienee vain varjo, joka liikkuu ympärillämme, mutta jota ei voi ohjailla. Sinulta se kyllä näyttää, mutta et ole sitä luonut, eikä se ole kanssasi syntynyt tai halua tehdä ikuisuuslupauksia yhteisestä elämästä kanssasi. Kunhan tässä vain hengaillaan ja pidetään kivaa - päivä kerrallaan hei, c’mon!

Onnellisin tapaamani ihminen? Tulee mieleen tuulisen kaupungin pikkuisen yksinkertainen asukki, joka vietti päivät polkupyöräillen ja seisoi toisinaan tuntikausia tien vierellä tuohon pyöräänsä nojaillen katselemassa ohi ajelevia autoja ja heiluttamassa kuskeille kättä. Kasvoille levisi joka kerta tyytyväinen virne kun joku vilkutti takaisin – ja niin, olinkohan sittenkin minä meistä se onnellisempi kun sain pienen ja hyljeksityn käteni liikkeellä nostaa kanssaeläjän kasvoille autuaan hymyn? Kaiken kokemani onnen jälkeenkin nuo hetket säilyvät mielessä ja lohduttavat – olen todistetusit joskus ollut Tärkeä.

Opinko tänään muuta? En sitten niin mitään.
Kevät painaa luomilla ja lyijy jaloissa. Olen kevyt ja painava yhtä aikaa – sen näemmä henki ottaa minkä kroppa päästää. Kannan liian raskaita ajatuksia, jotta jaksaisin nostaa päätäni ja nähdä päivän kauneuden, mutta niin vain on iltaan tultu tänäänkin. Ja rehellisesti sanottuna ilta-aurinko on kyllä hetkittäin kaunis, jos sitä vain kestää katsoa.


En aio palata kirjoihin
saat nähdä mitä sillä tarkoitin
rakkaus palaa minä en
aion olla onnellinen
 
Voin huoletta savukkeeni sammuttaa
kyllä helvetistä tulta saa
taivas palaa minä en
aion olla onnellinen.
 
-Kerkko Koskinen-



perjantai 29. huhtikuuta 2011

Kuihtunut prinsessa

Olipa kerran prinsessa, joka kuihtui. Sitä mukaa kun kerma kuoriutui paljastui sisältä asteittain hauraampi, mutta eittämättä hetki hetkeltä kauniimpi, prinsessa. Siellä kuninkaallisuus oli näemmä piileskellyt koko ajan – ihan lattean todellisuuden keskellä juomassa lattea juurikin siinä kohdassa johon kyllä aurinko toisinaan osui, mutta johon ei tavattu tuijottaa. Tavallisuuden lait pätevät meihin kaikkiin, myös niihin, joihin lyödään aateluuden leima, ikuinen pallo nilkkaan.

Prinsessa oli kuin joutsen kapoisen kaulansa kanssa, suorastaan keiju! Herkän, haavoittuvan ja aina hymyilevän näköinen sekä tietysti niin kevyen, että sellaisen voisi jokainen ottaa käsivarsilleen ja kantaa luolaansa lepäämään. Prinsessan, tarkemmin ottaen tulevan herttuattaren, sisin silti vapisi kuin haavanlehti – sen täytyy olla niin, sillä niin kauniilla tavalla hauraita ja kauneudessaan kärsiviä ovat vain ihan aidot prinsessat. Minä tiedän, koska  minulle kerrottiin sellaisesta taannoin, pikaisesti laskien noin kolmekymmentäyksi ja puoli vuotta sitten, ja en ole koskaan lakannut uskomasta satuihin.

Eräänä päivänä prinssikin viimein lakkasi hämäämästä kohtaloaan, soitti böönälleen heipat ja otti (kultaisen) lusikan aateliseen käteensä. Pyysi sitten itselleen kolmannenkin, siis käden, ja napsautti taikasauvallaan puoli maailmaa sekaisin. Naps vain, it’s nice to be a King, kuten tavataan sanoa. Mitä siihen voisi maalaistollo enää lisätä, paitsi, että vakka kantensa valitsee ja hyvä niin.

Lopulta kaukana pohjolassakin vierähti jokin kyynel ja kyynisyyden alle tukehtumaisillaan oleva pikkutyttö heräsi henkiin haukkoen happea kuivettuneeseen sieluunsa. Mieleen tulvahti yksittäinen muisto lapsuudesta, se miten ihanaa olikaan leikkiä hienoa rouvaa äidin vanhoissa kimaltavissa vaatteissa ja sotkea huulipunalla hampaita. Miten maailma oli vielä jotain edessä siintävää kaunista, johon mahtuisi niin uskomattoman paljon hyvää, eikä mitään epäoikeudenmukaista tai turhaa. Ei ainakaan turhia tunteita, silkkaa onnea vain. Sen me maalaistollotkin sentään ansaitsemme siinä missä tänään juhlapäiväänsä viettävä ihana keit ja armaansa willekin siellä jossain salamavalojen loisteessa.



Cheers meille kaikille soon to be -prinsessoille ja pikkutytöille, jotka sisällämme nukkuvat satavuotista untaan!
Pistetään prinssit ojennukseen ja prinssinakit wiskotaan wapun kunniaksi suuhun, tai vaikka sitten silmille ;)

sunnuntai 24. huhtikuuta 2011

Kysymyksiä tuntureille

Kun taivaalla on Vapahtajan väri ja tuntureilla kesän kiilto,
kuljen alati sohjoutuvalla jäällä pohtien mokomia.
Sekin kysymys, joka luonneanalyysipelissä esitettiin: ”Milloin on saavuttanut niin paljon, että voisi kuolla ja miksi?”
Sanoisin epäröimättä, että tänään, kauneuden tähden.
Eikä se ole epäluottamuslause huomiselle vaan kunnianosoitus tälle päivälle, sen julmalle kauneudelle, luonnon lumolle.
Ja sille miten hyvin kaikki istuu juuri nyt tähän kääpiöksi typistyneen elämäni keskelle, saa luomaan katseen alaspäin ja kiittämään vähästäkin, mutta erityisesti lämmöstä, joka laskeutuu valona otsalle ja sieltä käsin sydämeen.
Kiitos.
Olen valmis, ehkä, vai olenko?
Kytee vielä halu tuntea turhia tunteita, turhautua, surra.
Mutta jonain toisena, toisen kevään, kauniina päivänä olen ehkä valmiimpi, ainakin poloiselta sielultani.
Fysiikka tuntuu tosiaan rappeutuvan hitaammin - jännittävää, että se meni sittenkin näin päin. Enpä olisi tätäkään arvannut tai ymmärtänyt kysyä.


Kuka minä olen, kysyn tuntureilta.
Olen vastaa tunturi.
Riittää sekin, ei puhuta enää.
Kuunnellaan.