Rakkaani on poissa.
Minä elän.
***
Juoksen pitkin rantaa ja havahdun siihen, että jokin on poissa ja tuoretta tullut tilalle. Valo – se on muuttunut, enkä osaa sanoa mistä sen tiedän, paitsi siitä kalvavasta kaipuusta, joka iskeytyy sydämeni tienoolle ja nakertaa siitä palan. Tiedän, että taas on tullut se aika vuodesta, jolloin hyvästelyt tulee tehdä ja vaikka tunnen syvästi tätä kaikkialla vihertävää sijaistakin kohtaan niin omaa Rakkaintani ei silti voita mikään. Juoksen hengästymättä ja tunnen miten uusi aikakausi yrittää ottaa minut rajusti - imarrellen, liehitellen ja värikkäitä antejaan tarjoten - enkä tietysti täysin voi vastustaa sen lumoa tänäkään vuonna. Onhan ilmassa poskia sivelevää pehmeyttä ja reinkarnaation tuoksuja, joita voisin pysähtyä haistelemaan kuin eläin sieraimet väristen, ellei kokoajan olisi niin kiire johonkin uuteen, jonnekin pois. Jossain etäällä kesän alku kirkuu lokkien kielellä, lapsi nauraa helisten ja talojen takana laulaa jäätelöauto. Pakko myöntää, että ei tämäkään aivan kamalaa ole, vaikka mielitiettyäni ei korvaa mikään, ei kukaan, sillä Hän herätti kylmettyneet sielut ensin.
Ja se on totta – on kaunista, on hyvää. On ihanaa juosta kaukaa ja päätyä keskelle heräävää kesää, sen ääniä ja tuulta, joka vihmoo kyllä alati, mutta ei piekse silti korvaa, vaan kutittelee. Ja siinä juostessa tulee mieleen, että hyvinä hetkinä rumakin voi näyttää perin kauniilta, kuten tuokin tuoreelle ruohikolle raiskattu kebab ja läjä roskia, jotka joku tiputti maahan ennen talven tuloa. Kaunista ja rumaa yhtä aikaa niinkuin äärilaidat tapaavat toisiaan kätellä. Hei olen Viha, hei olen Rakkaus, hauska tavata.
***
Stop.
Mihin aika oikein menee? Juuri äsken tikarit roikkuivat talojen pielissä valmiina seivästämään sydämiä, virtaava uoma oli kahlittu pakkopaitaan ja ihmiset erakoituneet takkiensa taakse. Ja nyt sileän ihon riettaus on kaikkialla, lyö silmille, kertoo tuoreen kesän tarinaa ja huutaa ähäkuttia niin, että ääni lähtee. Sinunpa aikasi jo oli ja meni, rusina, mene sinäkin! Juoksen totuutta pakoon ja vesikin juoksee, hullun lailla, kieppuu ja tekee pyörteitä, niinkuin minäkin vai minäkö se olinkin, koko ajan? Hullu. Run Forrest, run!
***
Teen vielä tarkistuskierroksen Metsään, sillä haluaisin suorittaa hyvästelyt kunnolla. Ja aivan totta – siellä Hän vielä hetken pakkailee laukkujaan - niissä synkimmissä paikoissa, joissa valo ei vieraile usein, tai kukaan muukaan. Hengitän syvään ja talletan mieleeni ja kameraani kuvaa, vaikka tiedän ettei Valo suostu tauluihin, halua raameihin. Ensi vuonna taas tapaamme, uskoni on vahva. Tapaamme kyllä, jos vain jaksan juosta sinne asti, Tuuli on otollinen ja keli on pitävä. Jos ja jos. Kun ja kun.
Terve Metsä, huudan lähteissäni ja metsä vastaa.
Olen tässä ja odotan sinua.
Aina.
