Mietteeni tänään

Mihin meni nauru

Onko onnellisin se, joka ei sitä tiedä

Pitääkö hymyillä vaikka ei hymyilyttäisi

Näkeekö tuo piru minun päähän

Onko sätkä suussa vaikea puhua

Olenko liian nuori vai vanha

Mihin?

Puhuisiko pukille vai näyttäisikö vain tympeältä

Miten tynnyrin kokoisen mahan kanssa voi elää

(onneksi en tarkoita itseäni)

Hiihto on tuskaa

Olisipa joka paikkaan latuja, ettei tarvitsisi miettiä mihin mennä

Joillakin miehillä on kyllä piukat pakarat

Lumi on valkoisena kaunis

Nytpä tiedän miten taivas roikkuu

Piukkapakaraisimmilla on kireimmät ilmeet

Onko se parhautta kun syö vähiten

kuka näitä uudissanoja keksii

siis ketä

tykkäävätkö miehet tosiaan aina eniten blondeista

kuka sellaisilta ääliöiltä sitten huomiota kaipaa

olisipa helppoa elää yksin

ja kamalaa

miten tehdään kainalopieru

leipominen on mukavaa

en halua olla rikas

tuhkatut lumet, unohdetut unelmat

Suren suruja, joiden oli jo määrä jättää minut. Niiden aika oli ja meni ja sitten tuli taas. Enpä edes tiennyt uskovani reinkarnaatioon ennenkuin nyt.Olenko minä todellakin tässä ja nyt? Vai siellä ja silloin? Ainako kaikkialla jokapaikassa vaan ei kuitenkaan koskaan missään? Varsinkaan kokonaisena, sillä kuka nyt sellaista sietäisi. Jos tietäisi.

Setä tuhkaa lumiaan kun kävelen ohi. Tekisi mieleni pyytää: Et tekisi puhtaan valkealle pahaa. Et pilaisi kauneutta silloin kun se hohtaa.

Toisaalta.

Niinhän minäkin teen ja olen aina tehnyt. Tuhkaan unelmat ennenkuin niistä ehtii kehittyä mitään kauniimpaa - sellaita, joka särkisi puhkeavan illuusion. Sillä voiko mikään olla herkempää ja kauniimpaa kuin toteutumaton unelma? Se mitä ei halua murskattavan tulee piilottaa, tuhkata silmistä pois, peittää. Paeta.

Menee ikkunasta tuijotteluksi koko elämä. Älä jätä minua energia, älä mene läpi.
On niin paljon mitä haluaisin, niin paljon mitä aion. Paljon mitä vielä haluaisin aikoa ja aion haluta. Preesens ja imperfekti yhtäaikaa. Sama elämä ja mennyt, kaikki on läsnä paitsi tuleva.

Luomilla painaa kevään aurinko, kirkkaus tekee tuskaa.

Tuhka, my mercy, peittele.

pienimmällä pisin varjo

Your tube, not mine

Maalainen kaupunkihelvetissä. Ystävällinen neljännen polven stadilainen selittää infantiiliartikulaatiota käyttäen noin viiteen kertaan miten Stokkan kellon alta noustaan Hakaniemeen menevään ratikkaan. Ahaa, enpä olisi arvannutkaan miten tyhmänä voidaan pitää ihmistä, joka ei ole viettänyt elämäänsä neliökilometrin sisällä kuten eräät ja vieläpä ylpeile sillä. Tekisi mieli olla epäystävällinen, mutta en saata – tulin sentään viemään stadilaisen työt mukanani pohjoiseen ja vähintä mitä voin tehdä on hymyillä, vaikka väkisin. Piru kun poskiin sattuu.

Maan alla haisee lika, kiire ja inhimilliset eritteet. Peitän kädet hanskoihin, sillä en halua koskea mihinkään. Itseni peitän tyhjään katseeseen, joka on helppo pukea päälle ja pitää yllä vaikka loppuelämän. Niin helppo, liian helppo. Jokin tyhjyys koskettelee sielua, syövyttää ja mahaa korventaa ihan kirjaimellisestikin.  En haluaisi välttämättä kuulla miten nuori mies tarjoaa kaverilleen ”zointteja”. En haluaisi nähdä kun nuoret ylienergiset suomenruotsalaistytöt tanssivat metrossa keinuen  ja vanhat miehet tuijottavat salaa ahnaasti takapuolia. Vakoilen tosin minäkin, mutta en ilosta vaan inhosta. Jos siinä mitään jalompaa sitten on.

Minun maailmani on kuitenkin puhtaampi.

Niin haluan sen olevan.

Niin se.

On.

Tuulen viime vuosi

Kuva silmissä; sillä tavalla olette täällä. Ketä
kukaan ei katso, katoaa. Aurinko, tähti, joku
valoon nukkunut päivä, ei tämä olisi tässä, ilman
sitä.

-Mirkka Rekola (Tuulen viime vuosi, 1974)-

Lopun ajan itkuttomia itkuja

Mieleni on musta ja täynnä päättymisiä, lopetuksia, eron hetkiä ja edessä kohoavia seiniä. Sata kertaa päivässä mietin, että tämäkin rutiini on lähestulkoon viimeinen kerta tässä kohden arkipäivää, tämän kaiken niin tutuksi käyneen keskellä. Näen iloisuutta ympärilläni ja näitä ihmisiä, joihin useaan olen ehtinyt kiintyä niin syvällisesti, että napanuoraa ei millään raaskisi katkaista. Halaisitte edes sillä minä en kehtaa tehdä itseäni tykö. Huomaisitte edes, sillä minä lähden kohta. Kaipaisitte. Kaipaisittepa edes joskus.

Olen tunneihminen, se on käynyt minulle yhä selvemmäksi. Erityisesti tunnekirjon äärilaidat ovat ominta maastoani. Niin lämmin tunne, että se on polttaa sisältä rikki ja niin katkera jäätävyys, että hetkittäin ymmärrän miksi tässä maassa tehdään paljon henkirikoksia. Vaaleakiharainen belsepupin puoliso tuijaa minusta tiukasti ohi - ei ole näkevinään, mutta katsoo. Ei ole sanovinaan, mutta huutaa, tiukkaa paremmuuttaan hehkuen tietysti.

Tule viha! Ja sinä tulit. 

Viisaamman tehtävä on lopettaa sota ja lähteä - ja näin teen, sillä olen mieluummin aina ollut viisas kuin voittaja, niin kunniatonta kuin sekin on. Vaikka ei tässä edes siitä ole kysymys, vaan järkevyydestä. Sitä pirua vasta vihaankin. 

Vielä muutama katkeransuloinen hetki, tuhat tulematonta kyyneltä ja sitten sirkeäsilmäisenä kohti uusia unelmia.

Järki ja tunteet

Joskus on ravisteltava itseään ja todettava: tänään en kuuntele Tunteitani, kuuntelen Järkeä. Jollekin toiselle normaali järjestys voi olla päinvastainen, mutta minulle tiet ovat yleensä auenneet tunteiden kautta. Tänään käsken niiden olla hiljaa. Hys! Täällä puhutaan nyt tärkeistä asioista, pysykää te tietämättömät loitolla.

Mutta Tunteet tietävät kyllä. Järki voi toki tuoda turvan ja luoda olosuhteet, joissa selviytyminen on mahdollista, mutta onko se oikea reitti? Tunteiden polut ovat usein raskaammat, ennalta tuntemattomat, mutta matkalle voisi osua jotakin kaunista.

Raskain mielin olen hyvästellyt polkuja, joita olisin halunnut kulkea. Edessäni kulkee nyt kapeampi, mutta epäilemättä suorempi ja tasaisempi tie. Sen mutkiin ei varmuudella eksy ja sen ojiin ei vahingossa kaadu.

Otan itseäni kädestä kiinni, varmistan suunnan ja kävelen. 

Ready, steady, go!

Do not hesitate, walk!

Down under (there was an outsider)

Eilen kävelin maan sisään. Matka oli pimeä, mutta onnekseni sain kulkea tuon omituisen reitin ystävän kädestä pitäen. Joku sanoi, että käsikynkkäkävelymme
näyttää arvokkaalta. Ajattelin ettei kai sen arvokkaampaa olekaan kuin tukea ystävää matkalla pimeyteen.
Ja tulihan se pimeys, tietysti, ja nyt synkempänä kuin koskaan. Ystävä hävisi rinnaltani täytettyään tehtävänsä. Hyvä luoja miten minun silmäni eivät koskaan totu, tottele.
Haluaisin nähdä asioita, joiden välillä tiedän olevan olemassa, ja välillä arvelen kuvitelleeni kaiken. Se mihin ei jatkuvasti tarkenna katsettaan, häviää.

Maan sisässä naurettiin paljon, syötiin ja tanssittiinkin. Sain kaksi tai kolme kertaa kuulla olevani kaunis. Hullut! Elävä ruumis minä olen ja aivan loputtoman väsynyt.
Irvokasta miten sisältä kuolemaa tekevä voikin liikkua ja nauraa muiden mukana silloinkin kun sielu jo palaa helvetin tulessa.
Olisi niin mukavaa kuulua joukkoon ja olla osa jotakin.
Sulautua.
Ystävystyä.
Olla pidetty.

Toinenkin ystävä saatteli minua illan mittaan ja tunsin suurta kiitollisuutta siitäkin. Itkettää. Miksi te minusta huolehditte kun reittini on jo selvä ja kartoitettu. Eikö se näy?
Olen matkalla pimeyteen, enkä tule enää takaisin.

Bakkanaalit ovat ohitse.


Tänään maa on vihdoinkin valkea ja kohmeessa.