Lopun ajan itkuttomia itkuja

Mieleni on musta ja täynnä päättymisiä, lopetuksia, eron hetkiä ja edessä kohoavia seiniä. Sata kertaa päivässä mietin, että tämäkin rutiini on lähestulkoon viimeinen kerta tässä kohden arkipäivää, tämän kaiken niin tutuksi käyneen keskellä. Näen iloisuutta ympärilläni ja näitä ihmisiä, joihin useaan olen ehtinyt kiintyä niin syvällisesti, että napanuoraa ei millään raaskisi katkaista. Halaisitte edes sillä minä en kehtaa tehdä itseäni tykö. Huomaisitte edes, sillä minä lähden kohta. Kaipaisitte. Kaipaisittepa edes joskus.

Olen tunneihminen, se on käynyt minulle yhä selvemmäksi. Erityisesti tunnekirjon äärilaidat ovat ominta maastoani. Niin lämmin tunne, että se on polttaa sisältä rikki ja niin katkera jäätävyys, että hetkittäin ymmärrän miksi tässä maassa tehdään paljon henkirikoksia. Vaaleakiharainen belsepupin puoliso tuijaa minusta tiukasti ohi - ei ole näkevinään, mutta katsoo. Ei ole sanovinaan, mutta huutaa, tiukkaa paremmuuttaan hehkuen tietysti.

Tule viha! Ja sinä tulit. 

Viisaamman tehtävä on lopettaa sota ja lähteä - ja näin teen, sillä olen mieluummin aina ollut viisas kuin voittaja, niin kunniatonta kuin sekin on. Vaikka ei tässä edes siitä ole kysymys, vaan järkevyydestä. Sitä pirua vasta vihaankin. 

Vielä muutama katkeransuloinen hetki, tuhat tulematonta kyyneltä ja sitten sirkeäsilmäisenä kohti uusia unelmia.

Järki ja tunteet

Joskus on ravisteltava itseään ja todettava: tänään en kuuntele Tunteitani, kuuntelen Järkeä. Jollekin toiselle normaali järjestys voi olla päinvastainen, mutta minulle tiet ovat yleensä auenneet tunteiden kautta. Tänään käsken niiden olla hiljaa. Hys! Täällä puhutaan nyt tärkeistä asioista, pysykää te tietämättömät loitolla.

Mutta Tunteet tietävät kyllä. Järki voi toki tuoda turvan ja luoda olosuhteet, joissa selviytyminen on mahdollista, mutta onko se oikea reitti? Tunteiden polut ovat usein raskaammat, ennalta tuntemattomat, mutta matkalle voisi osua jotakin kaunista.

Raskain mielin olen hyvästellyt polkuja, joita olisin halunnut kulkea. Edessäni kulkee nyt kapeampi, mutta epäilemättä suorempi ja tasaisempi tie. Sen mutkiin ei varmuudella eksy ja sen ojiin ei vahingossa kaadu.

Otan itseäni kädestä kiinni, varmistan suunnan ja kävelen. 

Ready, steady, go!

Do not hesitate, walk!

Down under (there was an outsider)

Eilen kävelin maan sisään. Matka oli pimeä, mutta onnekseni sain kulkea tuon omituisen reitin ystävän kädestä pitäen. Joku sanoi, että käsikynkkäkävelymme
näyttää arvokkaalta. Ajattelin ettei kai sen arvokkaampaa olekaan kuin tukea ystävää matkalla pimeyteen.
Ja tulihan se pimeys, tietysti, ja nyt synkempänä kuin koskaan. Ystävä hävisi rinnaltani täytettyään tehtävänsä. Hyvä luoja miten minun silmäni eivät koskaan totu, tottele.
Haluaisin nähdä asioita, joiden välillä tiedän olevan olemassa, ja välillä arvelen kuvitelleeni kaiken. Se mihin ei jatkuvasti tarkenna katsettaan, häviää.

Maan sisässä naurettiin paljon, syötiin ja tanssittiinkin. Sain kaksi tai kolme kertaa kuulla olevani kaunis. Hullut! Elävä ruumis minä olen ja aivan loputtoman väsynyt.
Irvokasta miten sisältä kuolemaa tekevä voikin liikkua ja nauraa muiden mukana silloinkin kun sielu jo palaa helvetin tulessa.
Olisi niin mukavaa kuulua joukkoon ja olla osa jotakin.
Sulautua.
Ystävystyä.
Olla pidetty.

Toinenkin ystävä saatteli minua illan mittaan ja tunsin suurta kiitollisuutta siitäkin. Itkettää. Miksi te minusta huolehditte kun reittini on jo selvä ja kartoitettu. Eikö se näy?
Olen matkalla pimeyteen, enkä tule enää takaisin.

Bakkanaalit ovat ohitse.


Tänään maa on vihdoinkin valkea ja kohmeessa.

Koppiainen ja kuoriainen

Tänäänkin löydän itseni paikasta, jossa ei koskaan sanota ja aina vain puhutaan. Ei huomata mitään, mutta tuijotetaan epämiellyttävän pitkään. Ei enää kyseenalaisteta, mutta eipä kyllä arvostetakaan.

Joku avaa keskustelun indeksikorosta ja seuraa kollektiivinen murahdus. Kukaan ei sano, että hauskinta elämässä on seurata kun koppakuoriainen kellahtaa selälleen, eikä pääse ylös. Aikuista ei naurata, sillä sekin tunne on omakohtaisesti koettu.

Onni on ehkä lähellä, mutta silti huolestuttavan etäällä. Siihen yltäisi, jos vain uskaltaisi ojentaa sormen ja koskettaa, eikä aina pelkäisi megalomaanista sähköiskua.

Uskallus on monimutkainen asia ja piilottelee paikoissa, joihin ei kuolevainen kertakaikkiaan tohtisi kulkea.

Edesmenneen taiteilijan rohkaisuajatelmaa lainatakseni:

Epäröinnin kynnyksellä
kysy
kuinka paljon rohkeutta
uskallat tänään
jättää käyttämättä?

-Tommy Taberman-

Kylmän kynnyksellä

On tulossa kylmyys ja jään sen alle. Kylmä piirtää minut ääriviivaksi huurteen takana, häivyttää kontrastit. Seison enkä paljon liiku – ulkoa käsin minua voisi luulla osaksi taloa. On niin kylmä, että haluan seistä itseni keskellä koskematta mihinkään, edes vaatteisiin.

Voi olla, että pienenen.

Alan hautamaan muistoja ja haaveita yksi kerrallaan. Se on ensin tuskallista, sitten helppoa. Revin unelmat esille ja heitän tunteilematta kylmyyden armoille. Lumi haudatkoon kaiken millä ei ole tarpeeksi elinvoimaa.

Voi olla, että vahvistun.

Se tapahtuu irrottamalla pehmeät osat siitä mikä on lujinta. En tiedä vielä mikä se on. Ehkä tahto. Elämänhalu. Ehkä vain kuori ilman sielua. Kova se on ja julmetun pysyvä, kuin pala kalliota.

Voi olla, että en olekaan osa sitä.

Lyhyttä luonnostelua

Luonto. Kaipaan yhteisiä terapiaistuntojamme yhä useammin ja tiiviimmin.

Sitä kun kävelee metsässä ja tuntee, että on yhtäaikaa perillä ja matkalla, ilman  tarvetta pinnistellä, tavoitella tai saavuttaa. Vapaus, tuoksu ja yhtenäisyys, sielu syvällä mullassa.

Miten vaikeaa muualla on kuulua mihinkään.

Kun syksy hautaa kesää

Kun syksy hautaa kesää, olen vahingossa jäädä alle. Olisiko sekään edes vahinko, mutta teroitan silti kynteni ja roikun vimmaisesti kiinni. Jossain. Kuka kerran olin ja mitä unelmoin – se olisi niin petollisen helppoa unohtaa, aivan liian helppoa. Peitto on ehkä lämmin ja turvallinen, mutta saavuttaakseen sen mitä haluaa, on vain pakotettava värisevä iho ulos. Kaivettava kuin myyrä; sokkona kiinteän massan läpi kunnes on perillä (missä?) tai kuollut (milloin?). Asia vain on niin uskomattoman yksinkertainen: Ellei lähde liikkeelle, ei voi koskaan päästä perille.

Whose house is this?

in? out?