Ken krokotiilia ruokkii

Play me music, Sam.

Vielä vähän jankutusta transformaatiosta. Sitä tuntuisi tapahtuvan muillekin ja näkyvästi, ei vain minulle pinnan alla salakavalasti. Minä muutun ja velloudun toiseksi yksi särkynyt palanen kerrallaan, mutta ulkoisesti olen pysyvän rikkumaton kuin munankuori, jonka sisällä kasvaakin pehmeän tipun sijasta vihainen krokotiilin poikanen, tai ehkäpä toisinpäin. Mutta joillekin muutos tapahtuu melkeinpä röyhkeyttä hapuilevan räikeästi kuin kotipyjaman vaihto kireyttään soivaan ja hengästyttävän hohtavaan lurexiin.

Kuten isonenäiselle, keski-iän ylittäneelle ja hieman epäsiistin näköiselle naiselle, joka viikonloppuna notkui valitsemani illanviettopaikan tanssisalin reunalla varpaille tallottavana toiseuden monumenttina aina siihen asti kunnes rokki viimeinkin pärähti soimaan. Mitkä eleet, mitkä moovit! Yhtäkkiä isonenäinen nainen oli illan halutuin ja kiistatta seksikkäin ilmestys pyöriessään pitkin lattiaa lanne erinomaisen notkeasti vatkaten ja olkapäät ylös alaisin keinuen edessään alati vaihtuva statisti aka spanielin katseinen mies. Jos olisin mies, olisin voinut itsekin hakea tuota naista (kuningatarta) tanssimaan, sillä jotain niin kaunista tuossa musiikin kautta vapautetussa sielussa oli. Voisinpa olla hetken aikaa Hän. Hän, joka onnen sydäntä saa sisällään kantaa.

Ja saman illan aikana tapahtunut yhtä herättelevä muunnos. Tutisevan ja hauraan oloinen pappa nojaili seinään ja kuunteli hoikkien hattupäisten miesten soundia intensiivisesti. Kiinnitin huomiota vanhoille kasvoille alati etsiytyvään hymyn vireeseen, joka antoi kaukaisia viitteitä siitä, että kaikki ei ole sitä miltä näyttää ja tosiaan – noin tunnin kuluttua sama pappa vatkasi lavalla kuin viimeistä päivää ilman merkkiäkään hauraudesta. Olin myyty, rakastunut ja kateellinen yhtä aikaa. Täysillä tätä elämää kuuluukin elää eikä miettiä haudan paikkaa ennenkuin on sen aika.

Kun vain tietäisin miksi tuo musiikki ei joskus voisi rakastella minuakin eloon? Onko minun osani tosiaankin aina olla se, jolle kesken illan tullaan kertomaan kuinka eksyneeltä ja paikkaan kuulumattomalta näytän? Pyysinkö kommentteja, häiritsinkö ketään ja kenen eväät tällä kertaa oikein söin? Aggressiivisuuteni herää vasta myöhemmin peiton alla ja haluaisin kertoa tuolle itseensä rakastuneelle miehelle, että en minäkään hänen habitustaan ihaile, mutta en sentään tule sanomaan sellaista kesken rokkivaarin huikean esityksen. Ja miksi miehet ylipäätään kuvittelevat, että naiset ovat olemassa, jotta heidän olemustaan tai ulkomuotoaan saisi kommentoida vapaasti? Edes ylistäen alistaa, sillä itsemääräämisoikeus on ehdoton. Joskus haluaisin hautautua burkhaan ja lakata olemasta. Särkynyttä sisintäni kohdussaan kantava kehoni olkoon sellainen kuin on, mutta se en ole minä! Kaivakaa syvempää, jos jaksatte, mutta ei sentään - älkää viitsikö vaivautua. Hautoihin ovat monet kuolleet kaatuneet.

Haurastun yhä lisää, vaikka haluaisin nostaa ryhtini ja oppia katsomaan ihmisiä silmiin. Miten kauan näiden ripsien alle oikein täytyy piiloutua ennenkuin uskallus herää henkiin ja pää ei muistuta kuivuudesta kärsivää kissankelloa? Olen Titanicin upottanut vuori, olen kuolemaa kantava sairaus, olen ydinjätettä. Paljon ei minusta näe tai pysty päättelemään, mutta katseilta suojassa tapan aggressiivisesti kaiken, joka liikkuu. Erityisesti ne, joita rakastan. Tietysti koska juuri heidän vieressään haluan hautani rauhassa maata.

Näytät jotenkin eksyneeltä?