Tänään, kuten eilenkin, teen yksinkertaisen matkan paikasta A paikkaan B. Kävelen nopein, tikuttavin, askelin ja imen ahnaasti valoa, tuota aikuisten äidinmaidonkorviketta, joka haluaa piirtää kasvoilleni jotain hymyntapaista, hemmotella minut pilalle. Rakas, missä oikein olet ollut näin pitkään? Kärsimättömät jalkani haluaisivat jo juosta, kirmailla edes takaisin, ehkä nousta ilmaan ja peräti lentää, mutta en voi salli sellaista hätiköityä turmellusta - en nyt kun kevät on kauneimmillaan ja se pitää nautiskella hitaasti hetki kerrallaan hengittäen. Kaikella on aikansa ja paikkansa, onnellakin, eikä nyt ole kiire kun valo vihdoinkin löysi perille ja haluaa hellien koskettaa, hyvänään pitää. Aurinko, olen omasi.
Miten matka paikasta A paikkaan B voikin kestää valovuosia. Kuljen määränpäähäni niin syvältä itseni kautta, että perille tullessa en ole muistaa kuka olen, onko nyt eilen vai tänään vai huomenna ja tätäkö vuotta ylipäätään eletään vai joko sekin perhana kulutettiin loppuun. Mene itseesi ja tiedä käyneesi! Näin sanotaan ja sen minä kyllä osaan. Valo maistelee minua yhtä hartaasti kuin minä muistojani ja jotain hetkittäin hämärtyvää puolta itsessäni – sitä, jonka kerran tunsin ja olisin esitellyt muillekin ellei olisi koittanut se kevät, joka seivästi hänet hengiltä. Sillä kyllä kevät on eittämättä myös sielunmurhaa niille onnettomille tai onnekkaille, jotka eivät kauneutta kestä tai voi sen kanssa elää. Eikö juuri keväisin taloihin kasva jättimäisiä tikareita, joilla voi tahtoen tai tahtomattaan puhkaista meistä särkyvimpien kevättä hengittävät keuhkot. Survaista juuri silloin kun onni on kukkeimmillaan, silmät suljettuina ja pää kohotettu kohti taivasta, hymyistä lämpimin levitettynä kasvoille lepäämään.
Kävelen ja kevään ääniaaria soittaa ympärilläni juuri tätä vuodenaikaa. Kuulen suksen suhinaa, loskan lätinää, naurun palasia siellä täällä ja muutaman innokkaan linnun kyltymätöntä sirkutusta. Äänistö olisi likipitäen täydellinen ellei sitä siekailematta joukkoraiskattaisi jotenkin vuodenaikaan sopimattomalla hevosvoimien mölinällä, jolla on taipumus hukuttaa puhtaus alleen. Tekee mieli olla hetken aikaa ärsyttävyyteen asti näkyvä tien tukko ja huutaa järkeä vailla: "Moottorit seis! Nyt puhuu Kevät!". Jos vain maailma olisikin satumaailma, sammuisivat moottorit kuin napista painaen ja kaikki pitkän talven näännyttämät pehmeäpakaraiset, kalvakkaposkiset riudutetut ruumiit, astuisivat ulos hopeisista kapseleistaan, nousisivat horjuen seisomaan ja alkaisivat jalat harallaan opetella kävelemään uudelleen. Ai hellanduudelis tuota vellovaa ihmismerta, joka kohta täyttäisi pyörä- ja kävelytiet kuin horjuava päiväkotilapsien juna toistensa tahmeista käsistä turvaa hakien.
Tätä ja tuhatkertaa monimutkaisempia satuja miettiessäni, näen tiellä valkoisen nenäliinan, roskan, ja eikö yllättäen sekin näytä melkein kauniilta tämän ihmeellisen valon syleilyssä. Jokin minussa hakkaa, onko se sydän vai vasara, jolla unelmat pikkuhiljaa murskataan. Voiko tällaista kaiken peittävää kauneutta todella ollakaan? Joku sisälläni vielä laulaa, ja suljen silmäni pelkäämättä kohta koittavaa tikarin iskua, jonka läheisyyden jo aavistan. Hymyilen. Kyllä minä vielä puhkaisen oman reittini taivaaseen.
Valo, ota minut nyt!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti