Salsaa

Olen niin väsynyt, että jaksan tuskin nostella jalkojani. Kävelen ja välillä petollinen lumi haukkaa minut sisäänsä, yrittää purra. Näinkö maa nyt sitten ottaa omansa, vie varomattomat varpaat yksi kerrallaan kunnes lopulta nielee  sisäänsä koko ihmisen. Tällaisena päivänä sitä ei kuitenkaan voi alkaa suremaan, ei sitäkään, ei nyt kun aurinko viimeinkin on niin kirkas ja ystävällinen, että paistaa iholleni pisamat melkein kertakatsomalta. Pidän silmät tiiviisti kiinni, kuvittelen itseni kauas ja annan tuulen työntyä korvaan. Sen raaka kylmyys tuo mieleen kertaalleen asutun kodin - tuon tuulisen pitäjän, jossa yksinäisyys paleli, eikä ketään kannattanut katsoa silmiin tai puhutella. Ei niin, että se olisi niin merkittävästi kiinnostanutkaan. Kaikki tuohon kaupunkiin liimaantunut lika, laimeus ja ryhdittömyys - tajuan, että tuo ruma ja tuulinen paikka epäluuloisina pälyilevine katseineen, se olen lopulta myöskin minä. En päässyt sieltä koskaan pois kuten luulin, vaan salakuljetin oman kansani maan ääriin ja takaisin, kaikkialle minne kuljinkin. Olisikohan jo liian myöhäistä syntyä jossain muualla?

Kaunis päivä, ja silti rohkaisen itseni kysymään; mistä tämä väsymys oikein tulee? Heräsin niin pirteänä ja virtaa puhkuen, mutta jo aamupäivästä huomasin miten kevyeksi käynyt vartaloni tuntui melkein liian raskaalta taakalta kantaa. Lepäsin hetken, sitten keräsin taas tutut ajatukset kuin tahmaiset pikkukivet ja pistin ne kiertämään kehää. Tunsin sen, kuten tällaisina päivinä aina. Avaruuden musta aukko sisälläni kasvaa ja voisi melkein luulla, että se syntyy minä hetkenä hyvänsä. Hyvänen aika, vieläkö minusta oikein on äidiksi? En tiedä, mutta tiedän tämän: minne menenkin, imen heti hiljaisuuden viereeni, kyhnytän sen kylkeen ja illan päätteeksi jo tanssin sen kanssa hitaita. Ei sitä äänettömyydessä kasvanut niin vain opi puhumaan.

Kehoa väsyttää selvästi jokin, mutta siitä huolimatta, tai senkö takia, haluaisin tänäänkin laittaa jalkoihini tanssikengät ja salsata itseni aivan täydellisen näännyksiin, aina siihen viimeiseen hikipisaraan asti, jonka tippuessa voisin olla hetken aikaa kokonainen. Tai ainakin juuri sellainen kuin olen; merituulen alle syntynyt ja vähän suolavedeltä maistuva.