Lepus faustus

Toissapäivänä iltahämärän aikaan luin viestejä haudan takaa kokeillakseni vieläkö sydämeen sattuu. Kipu oli siellä, mutta loivempana ja muotoaan muuttaneena. Viestien poistaminen tuntui silti yhtä mahdottomalta ajatukselta kuin aina ennenkin ja jopa kaikkein arkipäiväisimpiäkin viestejä tuntui kipeältä poistaa sillä fakta on tämä; ei minua kukaan enää pyydä salaattibaariin lounaalle tasan kello 11. Be there or be square. Ugh.

Ei niin etteikö joskus olisi ollut toisenlainenkin aika, mutta määrittelemättömästä syystä juuri NYT on alkanut Transformaatio. Jokin oleva minussa on muuntumassa toiseksi solu kerrallaan ja tunnen luissani miten tämän prosessin myötä olen alkanut liueta kokonaan näkymättömäksi, yksi minuuden raukkamainen atomi kerrallaan. Muutos tapahtuu pienin hiipivin askelin, tuskin havaittavin liikkein, ja niin, että sen läsnäolon voisi unohtaa ellei sattuisi tietämään, että pysähtyneisyyden illuusiosta huolimatta matka taittuu kokoajan, sillä ikkunan takana maisema vaihtuu. On siis totuttava liikkeeseen, uitava sen virran mukana tai väsymykseen asti taisteltava sen ylivoimaa vastaan tai mieluiten kuitenkin kaikesta; tanssittava sen kanssa taukoamatta ja hoettava itselleen suu korviin hirtettynä ”Flow – mikä ihana fiilis!”. Niin, liike olkoon nyt kotini ja kun en ole siitä hetkeen muuttamassa poiskaan, on lienee sama nauttia sen rytmistä.

Joinain päivinä huomaan räikeämmin kuin toisina miten osaton olen ja tiedän lähestyväni näkymättömyyden puoliväliä. Ohitseni kuljetaan, puhettani ei kuulla tai kuunnella ja lävitseni katsotaan niin, että sielua kylmää ja tiedän myös mistä se johtuu: joku jätti oven auki sisään mennessään. Ovesta puhaltava tuuli, osattomuuden hyinen suudelma, jähmettää minut ja saa hiipimään salaa peilin eteen tarkistamaan olenko todellakin vielä olemassa ja täällä vai joko menin (ja minne?). Peilistä tuijottaa alati haaleneva haamu, luultavasti minä, kaniinin silmin ja säälittävästi väpättävin sieraimin.  On keskityttävä meikkaamaan yhä voimakkaammin, kumottava suojaväri ja pyrittävä olemaan kansakunnan keskiarvoa riettaasti pyllylle taputteleva klooni, jotta edes joku, edes joskus, edes ohimenevän hetken erehtyisi luulemaan kaltaisekseen ja unohtaisi katsoa ohi. Mitähän jännittävää siitäkin voisi seurata?

Rehellisyyden nimessä on mainittava, että meitä suojattomia elää täällä muitakin ja meitä on paljon, koska näkymättömyydestämme huolimatta mekin poloiset haluamme erityisesti kevään tullen lisääntyä. Se on vahinko tai ehkä ei sittenkään, muutenhan maailma voisi olla vaarassa tukehtua omaan ylivoimaisuuteensa tai ties mihin - ehkä peräti siihen, että keskinkertaisuuden rima nousisi liian korkealle ja pätevimmätkin masentuisivat liian varhain ja ratkeaisivat kesken kaiken ryyppäämään. Niin, kyllä meitä täällä piisaa ja uskaltaisinpa väittää, että tutkani tämän suhteen on kohtuullisen tarkka. Kyllä; suurestakin joukosta erotan vähäisellä vaivannäöllä ne näennäisen kuolleet tuulen raiskaamat saaret, joiden välille silta ylipäätään on mahdollista rakentaa. Toisinaan halu rakentamiseen on suuri, toisinaan riittää vain tieto, että rakentamiselle ei kenties olisi esteitä. Ja vieläkin yksinkertaistaen. Halut, päämäärät ja kaipuut – kuka niitäkin sitten asettaa ellei juuri se, joka asettaa niille kitkeriä reunaehtoja  ja pakottaa sopeutumaan? Transformaatio. Onko muuten joku määritellyt milloin saa tuntea onnea?