Pärjääjien kaupungissa

Tällä viikolla tein lyhyen retken pärjääjien kaupunkiin. Pakkasin pienen punaisen laukkuni täyteen sukkia, salaisuuksia ja uskoteltua itseluottamusta, yritin huolettomasti tervehtiä ja hyvästellä peilikuvaani yhtäaikaa ja aamun koitteessa jo kättelin tuota kaupunkia kohteliaan viileästi kuten etäistä tuttavaa ainakin. Oudon tutulta se kaikki tuntuikin ja muistin – olinhan ollut pärjääjä itsekin silloin kerran. Vai olinko sittenkään? Muistan jumppasalien hikisen tahman päivästä toiseen ja oksennukset pitkin posliineja, nekin muistan, ja sisällä kalvaneen pelon (kasvaneen pedon?), jolla ei ollut silloin vielä nimeä. Oli tosin se toinenkin todellisuus, se kauniimpi, jota muistelen niin paljon mieluummin ja kaiholla.

Pärjääjät ajelivat heti aamusta kolisevilla kulkuvälineillään ja kohottelivat kasvojaan liikuttavan korostetusti puhuessaan puhelimiinsa jotensakin tarpeettoman kuuluvin äänenpainoin ja häiritsevän terävästi ässiään sihautellen. Suljin oitis korvani, mutta jäin mielenkiinnosta tarkkailemaan tuon vieraan kansan kasvoja. Niiden ilmeissä oli väliin jotain perin tuttua – irvistykset taisivat pohjimmiltaan muistuttaa hymyä, jos nyt ei erityisesti kiinnittänyt huomioita kuolleina tuijottaviin silmiin. Tuota ilmehdinnän ja ilmeettömyyden merta katsellessa tuli äkillinen mielihalu kaivaa laukusta peili ja katsoa onko omankin naaman eteen alkanut kasvaa naamari. Mistä sen tietää miten nopeasti pärjääjien kaupungin ilmapiiri alkaa säteilemään ja vaurioittamaan ydintä, varsinkin niitä kaikkein herkimpiä kohtia, joissa tapaa asua Alttius. Jollekin.

Niin sitä ajeltiin ruuhkassa hitaasti täydet vaunut tyhjyyttä kolisten. Valo ulkona oli kirkkaan kaunis ja sitä katsellessa tuli yhtä epätodellisen onnellinen olo kuin aina ennenkin valon vuodenaikaan. Kyllä; kevään syntymäpäivänä myös pärjääjien kaupunki on kaunis ihan omana itsenään, puuteritta, ainakin lukuunottamatta kaikkialla lepattavaa kiireen hajua ja lukuisia kalmoja, jotka tuijottavat kuoleman varjo silmissään tiukasti toistensa ohi. Luojan kiitos tosiaan, että heistä kukaan ei katsonut minua ja tartuttanut tuota rampauttavaa sairautta sieluuni. Haluan jatkossakin hengittää vapaasti ja siksi lupaan; vielä kerran suljen tältä kaikelta silmäni ja näen vihdoinkin kirkkaasti, kuten niin monet minua edeltäneet ovat jo tehneet. Rauha heidän sieluilleen, jotka pimeydessä keskellämme vaeltavat. Sysimustan keskellä näkevät vain he, joilla on siihen riittävästi uskallusta ja sydämessään voimaa.

Samaan aikaan toisaalla. Kaikkialle laskeutuu näkymätön uhka, joka on ihmisyyden oheistuotteena tarkasti varjellen kasvatettu. Miksi, miksi, ihminen? Yhtä hyvin kuin pimeässä joskus näkee tarkemmin kuin valojen sokaistessa, tulisi jokaisen toisinaan ojentaa kätensä eteen suoriksi ja havaita tärkeä asia; maailma ei lopukaan omiin sormenpäihin vaan jatkuu niistä aina ikuisuuteen; eteenpäin ajassa ja paikassa ja sukupolvissa. Niin. Tai sen ainakin pitäisi jatkua, jos nuo samat sormemme piirtäisivät vain kauniita kuvia tuhoavien sijaan.

Retkeni lyhyydestä  huolimatta turhauduin hälinään, se tuntuu käyvän vuosi vuodelta nopeammin. Oksetti. Päätin keskittyä siihen kaikkeen hyvään ja ihanaan, jonka kyllä ympäriltään löytää, jos sitä vain osaa etsiä. Kyllä pärjääjien kaupunkiinkin eksyy kaltaisiani vaelluksillaan. Yhden heistä näin iltapäiväruuhkan keskellä matkalla jonnekin. Hän oli niin kaunis istuessaan siinä keskellä rapisevien maskien maailmaa aitona ja aidosti uurteisena, mitä ilmeisimmin rankkaakin elämää nähneenä herrasmiehenä. Hänessä tuntui asuvan jokin runollisuutta lähentelevä rauha ja levollisuus, joka kiinnitti huomioni. Kun hän sitten nousi paikaltaan oman pysäkkinsä kohdalla, huomasin, että hänen vartalonsa kertoi tyystin eri tarinaa kuin kasvot ja tiesin heti; tämän kuvan minä tallettaisin itselleni muistoksi tästä matkasta. Miten uljas, kaunis, arvonsa tuntevan naisen vartalo häpeilemättömän punaisissa sukkahousuissa ja vesirajaminissä! Minun tuli niin onnellinen olo, että olin pakahtua. Edessäni oli Ihminen - sellainen, joka oli uskaltaunut ulos pärjääjien keskelle täysin omana itsenään, ilman ainuttakaan kompromissiä minuudestaan tai myönnytystä alistavan lamauttavalle hysterialle, joka meistä tahtoo kitkeä pois sen kaikkein olennaisimman. Sen keitä me olemme.

Kuva silmissä; sillä tavalla olette täällä. Ketä
kukaan ei katso, katoaa. Aurinko, tähti, joku
valoon nukkunut päivä, ei tämä olisi tässä, ilman
sitä.

-Mirkka Rekola-