Jos minä maalaisin sinusta muotokuvan niin maalaisin kasvoihisi vahvat alaspäin valuvat juonteet. Näin sanoi minulle taiteilija oluttuopin äärellä istuessaan pyytämättä ja yllättäen pöytään ja aloittaessaan yksinpuhelunsa, josta sain selvää korkeintaan noin prosentin verran (ja miksi, siis MIKSI, juuri tämän nimenomaisen lauseen piti erottua noiden kaikkien puuroutuneiden ja kesken jäävien lauseiden joukosta?). En tiedä miksi enää edes jaksan hämmästyä näistä kommenteista, mutta selvästi taannoinen eksyneeltä näyttäminen alkoi tuntumaan melkein kehulta, enkä pöyristykseltäni tiennyt pitäisikö taiteilijan sanoille itkeä vai nauraa. Eipä sen välilä, sillä resupekka jatkoi paatostaan. Oletteko ihan tietoisesti päättäneet olla hymyilemättä koko iltana, hän kysyi niin vakavissaan kuin tuossa tilassa ylipäätään on mahdollista. Ja ellen sattuisi jotenkin pitämään rähjäisistä ja kärsineen näköisistä humalaisista taiteilijoista, jotka kävelevät kainalosauvojen kanssa pysyäkseen pystyssä, olisin varmaan sanonut jotain ilkeää hymyttömyyden syystä. Tyydyin kuitenkin vain lyhyesti mainitsemaan, että kyllä hänenkin kasvoissaan pari juonnetta tuntuisi näkyvän. Taiteilija räjähti nauramaan ja kertoi näkevänsä ihmisissä asioita, joita muut eivät huomaa. Niin, kyllä minä melkein pidin tuosta ihmisestä ja toisissa olosuhteissa olisin voinut vaihtaa hänen kanssaan muutamia lauseita, edellyttäen, että vastapuolen vahva humalatila ei olisi turmellut kaikkia mahdollisuuksia keskustella.
Ei niin etteikö jo tuossakin olisi riittävästi yhdelle illalle, mutta seuraavassa kapakissa kerrottuani taiteilijan kommentit puolitutulle sain heti tylyn vastauksen: Eipä mikään ihme, että taitelija sanoi noin kun olet aina niin tuiman näköinen! Oolrait, pakko tämä on jo sitten uskoa ja oppia elämään asian kanssa. Olen tuima, vaikeasti lähestyttävä, vakava ja kasvoni ovat täynnä alaspäin valuvia juonteita. So be it.
Ei silti aihetta synkkyyteen sillä mielialani on näinä päivinä valoisa, enkä salli hämäryyden laskeutua huoneeseeni vielä vähään aikaan. En nyt kun ympärilläni on tämä kaikki kauneus, kuulas tuoksu kaukaa kuuluvine kaikuineen ja jotakin kihelmöivää tunnetta on alkanut muodostua pinnan alle. Se jokin uusi selvästi elää, haluaa kasvaa ja olkoon se sitten lopulta kukka tai heinä niin annetaan sen elää juuri sellaisena kuin se on. Weeds are flowers, too! Lisäksi hekumoin sitä, että olen saanut vastikään salsata sieluni kyllyydestä ja oppinut itsestäni ainakin sen, että voin aina oppia lisää kun vain sallin itseni olla virheellinen, kuten olenkin. Virheettömäksi tulemista tulemista odotellessani jatkan liikettä ja annan rytmin viedä eteen ja taakse silloinkin kun sen sointi on korvaani epämääräinen ja niin vaikeasti ymmärrettävä, että en tiedä miten minun oikein tulisi siihen eläytyä. Silloinkin minä jatkan ja menen kohti sitä Jotain tällä jostain heränneellä tietoisuudellani siitä, että tämä iänkaikkinen alusta, jolle jalkani asetan, on lopultakin vain juuri niin pehmeä tai niin kova kuin minä itse sen haluan olevan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti