Kevät tuli ja toi väsymyksen. Katson kaikkialla lenkkeileviä duracelleja ja melkein itkettää oma jäseniä kolottava voimattomuuteni. Luulin jaksavani, mutta taas joku toinen tiesi paremmin. En minä jaksakaan tai edes jaksa haluta jaksaa, sillä minusta on tosiaankin kohtapuoliin loppumassa virta ja avoin kysymys on enää vain se mihin kohtaan lopulta pysähdyn. Seis, ei askeltakaan enää! Kuten lapsenakin olen takuulla taaskin oleva se, joka jää ilman tuolia musiikin lakatessa ja istuu typeränä tyhjän päälle. Olen se ensimmäinen hyllytettävä, joka ei jaksa enää juosta kilpaa tai käyttää kyynärpäittensä teräviä luita lyömäsauvoinaan, sillä minä luovutan. Iskut on toisinaan niin paljon yksinkertaisempaa ottaa vastaan kuin kohdistaa toisiin.
On silti kaunista ja pysäyttävää. Matkustan yhä pohjoisemmaksi ja katselen kauniissa auringon paisteessa lahoavaa maisemaa – tähän lämpöön minä nukkuisin ellei puhelin kokoajan soisi. Ei se ole aikoihin soinutkaan ja luulin jo ettei minua kukaan enää muista (miksi muistaisikaan). Mutta juuri silloin he tietysti keksivät muistaa kun haluaisin vain upota uniini ja siirtyä hetkeksi pois itseni ankeuttavasta seurasta. ’Joko tulet tänne’ puhelimessa kysytään ja en ole muistaa, että unelmani on melkein toteuttamiskelpoinen ja tosiaan voisin jo lähteäkin. Tarkkaan mietittynä ajatus lähtemisestä kuitenkin väsyttää ja haluaisin vain maata peiton alla hiljaa - unelmoida unelmista ennemmin kuin toteuttaa ne. Ei minun elämääni mitään kuulu tai ole kuulumassakaan, kerron, ja mietin jo lauseita muodostaessani valehtelenko. On niin monta totuutta, enkä voi tietää mitkä niistä kuuluvat tähän yksinoikeudella kerrottuun Tarinaan nimeltä Elämä. Yksi totuus olkoon riittävä ja riittäköön siis se vastaukseksi muille yhtä hyvin kuin itselleni. Ainakin tänään.
Pienen kaupungin kohdalla auto pysähtyy hetkeksi ja näen kaltaiseni kevään väsyttämän olennon. Hän konttaa pitkin kylänraittia kuola suupielessä valuen ja näyttää siltä, ettei pysy pystyssä enää edes nelinkontin. Parka. Hän on yhtä kontillaan kuin minäkin käpertyvän sieluni sisällä ja oikeastaan meitä kahta poloista erottaa enää vain se pieni totuuden seinämä, joka puolittaa näkyvissä olevan ja muilta piilotetun. Sisäisesti minäkin konttaan raunioitunut ytimeni turrukkeista tai niiden puutteesta vapisten, vaikka ulkoisesti olenkin yhtä kalsean ja elämää rennosti pyörittelevän näköinen kuin aina. Tulkaa taas sanomaan ne taikalauseet siitä kuinka vaikeasti lähestyttävän näköinen olen. Hah! Tietäisittepä vain ja onneksi ette tiedä! Olen niin hauras etten osaa mitään muutakaan konstia puolustautua kuin tympeä perusilmeeni, joka uskokaa tai älkää on aikoinaan huolella harjoiteltu, sekin. Valitettavasti vain ilme näytti juuttuvan pysyvästi päälle ja reitittävän elämääni ikuisesti muista pois päin.
Ja sinne pois päin olen matkalla nytkin, sinne tai tänne. Puuttomille seuduille kuitenkin - niille, joissa tuuli puhaltaa ja kaikkeus näkyy kauas ja selkeästi kuten aina näkyy se, jota vähiten osataan katsoa. Olen menossa piiloon ja siksi asetun piloillani kaikkien katsottavaksi, ihan siihen silmien alle, paikkaan, josta katseet jatkuvasti tuppaavat pyyhkiytymään yli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti