Kysymyksiä tuntureille

Kun taivaalla on Vapahtajan väri ja tuntureilla kesän kiilto,

kuljen alati sohjoutuvalla jäällä pohtien mokomia.

Sekin kysymys, joka luonneanalyysipelissä esitettiin: ”Milloin on saavuttanut niin paljon, että voisi kuolla ja miksi?”

Sanoisin epäröimättä, että tänään, kauneuden tähden.

Eikä se ole epäluottamuslause huomiselle vaan kunnianosoitus tälle päivälle, sen julmalle kauneudelle, luonnon lumolle.

Ja sille miten hyvin kaikki istuu juuri nyt tähän kääpiöksi typistyneen elämäni keskelle, saa luomaan katseen alaspäin ja kiittämään vähästäkin, mutta erityisesti lämmöstä, joka laskeutuu valona otsalle ja sieltä käsin sydämeen.

Kiitos.

Olen valmis, ehkä, vai olenko?

Kytee vielä halu tuntea turhia tunteita, turhautua, surra.

Mutta jonain toisena, toisen kevään, kauniina päivänä olen ehkä valmiimpi, ainakin poloiselta sielultani.

Fysiikka tuntuu tosiaan rappeutuvan hitaammin - jännittävää, että se meni sittenkin näin päin. Enpä olisi tätäkään arvannut tai ymmärtänyt kysyä.

Kuka minä olen, kysyn tuntureilta.

Olen vastaa tunturi.

Riittää sekin, ei puhuta enää.

Kuunnellaan.