Sunnuntaisin kun taivas on harmaa ja fiilis on laimea, tulee usein tarve pohtia. Sitä haluaa pysähtyä oman elämänsä keskelle, seisoa tanassa sen kaltevalla lattialla ja katsella kohti kummallisen huteran näköistä kattoa, tunnustella seiniä. Jos sattuu hyvä päivä, voi erottaa seinistä tiilet, nähdä ne kaikki pienet palat, joista tämä kaikki on rakennettu – elämä ja minä sen sisälle. Toisinaan on liian hämärää tai keskittyminen herpaantuu. Kuka tämä kaiken teki ja mistä minä tänne oikein tupsahdin? Mikä halvatun lauta tuostakin törröttää ja eikö täällä kukaan koskaan siivoa?
Puhutaanpa muistoista. Oli lauantaipäivä kai joskus 80-luvun taitteessa. Olin lapsi, ehkä noin viisi, ehkä en. Oli saunottu ja kesäilta oli leuto. Mikä valo! Tuo ihana kesäillan valo, kun se osui ruohoon – ja tuoksu, alkukesän nuorien juuri puhjenneiden kasvien koko kirjo. Jostain kaukaa kuului koiran haukunta, isä tuoksui isältä ja minulla oli puhtaat vaatteet, jotka tuoksuivat pyykiltä. Sain käteeni vaniljatuutin ja lähdin juoksemaan pitkin puiston reunaa, luultavastikin siskojeni perässä. Isä, pyykki, vanilja, kesä, koiran haukunta, ruoho ja valon terävyys. Tuo muisto on minulle yhtä kuin lapsuuden onni – siihen kaikki kulminoituu ensin, vasta sitten tulvivat mieleen muutkin onnelliset muistot. Autotallin öljyn katku, isän pyörän tarakalla matkustaminen, lätäkön lotina kumisaappaan ympärillä ja äidin leipomat tuoreet sämpylät.
Tulee mieleen ajatella olemmeko me lopultakin vain se mitä muistamme olevamme. Noihin muistoihin ja omiin kertomuksiimme niistä on säilötty koko minuus, se ydin, joka lopulta tekee meistä meidät. Mutta samaan hengenvetoon; keitä sitten ovat dementikot? Muistan pappani viimeiset vuodet vaipoissa. Sen miten asiat alkoivat unohtua, suuret ja pienetkin, esimerkiksi se miten sanomalehden sivua käännetään. Pappa ei muistanut ja repi jokaisen lukemansa sivun yksitellen irti, jotta sai seuraavan näkyviin. Silti viimeiseen asti pappa oli pappa, joka laukoi vitsejään ja käyttäytyi alati kohteliaan ylväästi kuten sodan käyneet herrasmiehet tekevät.
Pienistä hetkistä. Tässä taannoin törmäsin kylmissään värjöttelevään mieheen. Tuo mies piirtyi silmiini laitapuolen kulkijana nuhjaantuneissa vaatteissaan ja periksiantaneen ihmisen ryhdittömässä alakulossa. Miten helppoa olisikaan ollut katsoa ohi tai pois, olla noteeraamatta, näkemättä, kuten tällaisissa tilanteissa hävettävän usein tulee tehtyä. Ettei poloinen riepu vain puhuisi tai sanoisi peräti jotain hankalaa, lyöttäytyisi iholle ja leimaisi. Nyt kuitenkin lietsoin pelkoni ja katsoin suoraan kohti. Silmin nähden hämmästynyt mies katsoi takaisin ja kertoi saaneensa puusta tällin ja menettäneensä osan muististaan. Otti vielä piponkin palelevasta päästään ja näytti arven. Vain nuo lyhyet lauseet, jotka puhuimme ja mies näytti siltä kuin olisin lahjoittanut kultaa ja siitä kiitokseksi luovutti minulle paikkansa jonossa. Mitenköhän kauan siitäkin oli kun tuota ihmistä oli kunnolla katsottu silmiin?
Muistojen tavoittamattomat hetket, nekin, tai ehkä sittenkin juuri erityisesti ne, pälyilevät sisällämme ja vaikuttavat asioihin tietämättämme. Ohjailevat sieltä salakavalasti ja saavat meidät käsittämään aivan käsittämättömiä asioita. Ajatellaanpa vaikka nyky-yhteiskuntamme syöpää, yksinäisyyttä. Hetkittäin tekee mieli esittää yksinkertaistavia kysymyksiä. Nouseeko pohjaton yksinäisyys siitä, kun vauvan itkuun ei vastata tai lapsi ei muuten saa vastakaikua riittävästi? Juuriko silloin, jo niin varhain, jokin ihmisen sisällä muljahtaa väärään asentoon ja saa ihmisen pysyvästi määrittelemään itsensä yksinäiseksi. Niin että vielä aikuisiälläkin sama lapsi minuuden sisällä haroo ilmaa pienillä pontevilla käsillään ja yrittää epätoivoisesti päästä syliin, tuntea toisen ihmisen ihon, kuulua johonkin, ja alati vain huutaa rakkauden tuskaansa omalla, mutta toisille täysin vieraalla, kielellä. Yksinkertaistamista, tiedän. Mutta yhtäkaikki kuten Herakleitos jo antiikin aikaan osasi tiivistää; kaikki muuttuu ja muuttaa meitä, kuten mekin muutumme ja muutamme muita ympärillämme. Kuka piru sen siis tietää keitä me alunperin olimme tai olimme tulossa olemaan.
”Samaan virtaan astumme, emmekä astu. Me, emmekä me.”
-Herakleitos-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti