Satu hymystä

Eräänä päivänä tämäkin niin kutsuttu kaupunki sattui hymyilemään. Talojen ikkunat hehkuivat vaaleanpunaisissaan ja kertoivat; asiat ovat hyvin ja sinä yksi meistä, tervetuloa joukkoomme. Ilahduin! Miten pitkä aika siitäkin oli kun viimeksi kuuluin johonkin ryhmään, etenkin sellaiseen, joka osasi hymyillä.

Tuona satumaisena päivänä kuljin kuin unessa niihin paikkoihin, joihin minun oli kirjoitettu kulkevan ja kuljetin alati tuota yllättäen herännyttä hymyä kasvoillani. Kuulin jo mielessäni kevään ensilinnut, niiden liki ärsyttävän viattoman kirkumisen ja kesän tulon onnen - mutta tajusin toki ettei näiden äänien aika ollut vielä, kuten ei muunkaan kevättä enteilevän kiimaisen ja hekumallisen levottumuuden. Ei vielä tänään, ei nyt, ei tähän lumelle luvattuun aikaan. Valo tuntui sekin tulleen jotenkin etuajassa, tosin kauniimpana kuin koskaan, ja kirkkaampana - kuin lupauksena tulevasta, joka sitten eittämättä lopulta peittyisi pimeyteen sekin, kuten kaikki muukin lupaavasti alkanut aikanaan. En halunnut murehtia sitä nyt.

Tuon päivän aikana huomasin muutakin vastasyntynyttä. Tiivis lumi oli tykkyyntynyt puiden siiville juuri tähän valoon sopivan pestynä, pinkeyttään puhkuen ja eittämättä puhtaammalta kuin puhtainkin pyykki tuoksuen. Avasin korvani ja kuuntelin. Maailman äänten särmät olivat tasoittuneet, nekin,  ja asettuneet ällistyttävän hienotunteisesti juuri tähän keskitalven valkoisen päivän juhlavuuteen sopiviksi. Sellaista se on kun valkoinen liina vetäistään pirtin kovia kokeneen pöydän yli ja todetaan juhla viimeinkin alkaneeksi. Kyllä se vetää mielen kuin mielen hiljaiseksi, ellei jopa piirrä hymyä korvasta korvaan. Perkele.

Eipä päivä tästä kaikesta hymystä ja juhlan tunnusta juuri hätkähtänyt, enkä sitä odottanutkaan. Kukin ihminen kulki tietysti omaa yksinäistä rataansa kuten ennenkin - kuka silmiään loistattaen ja kuka suupielet maata syleillen, mutta niinhän kaikki ihmiset läpi päivien tahtovat kulkea ilman, että se on kenenkään syy tai ansio sen kummemmin kuin kohtalokaan, kenties. Näin vain on, eikä kirjoitettua tahdo paraskaan tuottaja toiseksi muuntaa, ellei sitten ole erityisen jääräpää ja pidä näkemyksistään kiinni kaikkeutta uhmaten, seuraukset ainokaisella ihollaan kärsien.

Niin minäkin puursin oman pienen siivuni ja siirryin lopulta nääntymättä katveeseen, koska niin vain kuuluu päivän päätteeksi tehdä. Ja siltikin oli vielä kevyen ehyttä ja kuulasta, jopa niinkin, että hetkeä ennen pimeän koittoa näin miten valo vieläkin kutoi mattoaan ikkunasta käsin kuin viime hetken varas. Menin tästä innostuneena toviksi maaten itsekin ja ojensin käteni pään yli siimoiksi – ja niin olin hetkessä viipaloitu valoraidoilla kuten allani nukkuva mattokin. Tuumin, että minut oli jaettu niihin, jotka muistavat ja niihin jotka eivät halua muistaa. Enkä muista oliko vielä muutakin, paitsi hymy. Se onneton eli päivän loppuun saakka kauniina ja tietämättömänä - aina siihen hetkeen asti kunnes viimein kävin pimenneelle matolle lämpimän varjoni viereen nukkumaan.