Valkea lumi

Tänään lumi on puhdas ja siihen tekee mieli kirjoittaa runo tai maata enkeli, ellen vain olisi niin pirun laiskaksi syntynyt ja haluaisi pysyä lämmössä. Aamulla oli pimeys, sitten usvainen harmaus, jonka jälkeen seurasi pyry ja lopulta tuli tämä keskipäivän hiiskumattomuus kun maailma oli lopultakin valmis ja liike pysähtyi. Ei ketään missään ja ulkona häikäisevän puhdas esikevään päivä. Korvia särkevä hiljaisuus ja sen poikki vedetty viiva, uuden alku. Mikähän kirjain tästä kaikesta lopulta muodostuu?

Vuosi sitten sinäkin vielä olit, Ystävä, ja minä surin ennalta. Nyt elän. Olen saanut juonteita kasvoihini, ja niillä olisi tarinansa kerrottavana, mutta en nyt jaksa kuunnella, sillä minun on kiire. Haluan tuntea rytmin ja tanssia ja tanssinkin – minä, elävä, pystyn vielä liikuttamaan kehoani niin, että jalat, kädet ja keskivartalo ovat toisinaan yhtä, kuin niillä tosiaan olisi yhteinen päämäärä ja tietoisuus. Joskus tällaisina hetkinä vilkaisen peiliin ja näen kasvoilleni pulpahtaneen ilmeen ja tajuan – hymy, osaan tehdä sen sittenkin. Koska olen oppinut?

Sinulla ei enää ole kehoa, sillä menit siitä pois. Sinulla ei ole mitään, vaikka olet kaikkialla ja eniten siellä, missä olit kallein. Ystävänpäivänä tulen viemään kukkia lumiseen lehtoon, jonne kannoimme sinua eräänä kauniina kesäpäivinä, jolloin ohiajavat pyöräilijät pysähtyivät kunnioituksesta tien viereen seisomaan. Muistan haudan laitaan kyykähtäneen laihan lapsen, kumarassa klenksuttavan vanhuksen läpikuultavan hauraan katseen ja puiden törkeyttä hipovan elinvoimaiset, vihreät, lehdet. Ja sinutkin muistan. En koskaan unohda.

Järvellä, ja tuntee rintakehänsä aaltoilussa,
ei siellä asu kukaan, sydämen seudulla,
vedenpimeässä siellä ui sininen taivas

--Mirkka Rekola--