Lehteen oli painettu uutinen kuolemasta. Julkisuudessakin aikoinaan esiintynyt henkilö, sittemmin tosin vuosikymmeniksi unohdettu, oli viimein kohdannut sen lopullisen päätepisteensä ja sitä myöten uuden viisitoistaminuuttisensa parrasvaloissa - praise the Lord, viimeinkin. Uutinen kuolemasta oli painettu lehden Viihde-osioon, heti missin avoliitosta kertovan uskomattomankin monisanaisen artikkelin jälkeen (siis todellakin; jopa monta lausetta ja kuva, emmekö olisi voineet elää jotenkin ilman tätä tietoa?). Jäin miettimään, että tähänkö on tosiaan tultu – nyt jo kuolemakin on osa markkinointimyllyjen viihdespermaa - tuota vaahtoavaa valkoisen harmaata massaa, joka saa alkunsa jostain median kiimaisesta päiväunesta ja lentää kaarella kohteidensa päälle, hukuttaa meidät tähän turhan tiedon limaiseen mereen.
Mutta asia ei ole uusi, eikä vanhakaan, vaan pelkästään perin inhimillinen. Kyllähän meitä kaikkia kuolema kiinnostaa siinä missä elämän alkukin ja kaikki merkittävä siinä välillä. Erityisen kiinnostavaa on tietysti kun ihminen kuolee keskimääräistä nuorempana, sillä sen ymmärtämiseen ei meille ihmisille ole annettu eväitä. Miksi kukaan, jolle elämä on vielä poltetta jalkojen alla ja haaveita keskinkertaisuuden ylittämisestä, päätyisi lautaiseen arkkuun ja kehystetyiksi kuviksi takanreunalle, laatikoiksi kierrätyskeskusten keräyspisteisiin. Miksi? En minä tiedä. Siksi kun sika käski sanoisi nelivuotias poikani, eikä olisi sen vääremmässä tai oikeammassa kuin kukaan muukaan. Joskus vain akusta loppuu virta aiemmin kuin luultiin, vaikkakin ehkä juuri silloin kun siitä oli tarkoituskin loppua, luuloista viis.
Minun suvussani on ollut nuorena kuolleita runsaasti, niin kuin monissa muissakin suvuissa, itseasiassa varmaan kaikissa. Olen imenyt sisääni kohtaloita ja kolunnut valokuva-albumeita siitä asti kun opin liikuttamaan käsiäni. Tiedän näistä vuosisadan alkupuolella eläneistä monia asioita ja yksityiskohtia, joita he eivät olisi kuuna päivänä edes tienneet jättävänsä jälkipolville. Sen kirjeenkin luin, jossa edesmenneen pappani nuorena kuollut, kaunis, sisko jakoi omaisuuttaan jälkeensä jääville. Yhdelle peite, yhdelle vaasi ja kaunein mekko – sen saajaa en enää muista. Hän kuoli nuorena keukotautiin, mutta elää toki edelleen kaappini päällä, jossa hän hymyilee nimensä (Vieno) mukaista vienoa hymyä ja katsoo minua arvoituksellisesti suoraan silmiin. Minne ihmeeseen tuokin ihminen meni?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti