Viime yönä metsästin unta seitsemän tuntia. Seitsemän pitkää ja synkkää epätoivon tuntia. Syksyä enteilevä pimeyden hetki tuli ja meni, mutta ei huolinut minua mukaansa. Pyöritin tyynyä sata kertaa oikeaan ja tuhat vasempaan, laitoin korvatulpat, vaihdoin ne parempiin sekä yhden kerran korvista toisiin. Ei auttanut. Kello kolme nousin ja jyrsin juustohapankorppuja ja lusikoin jogurttia suoraan puolen litran purkista (vastoin periaatteita, mutta yö antaa senkin anteeksi). Viikkasin pyykkejä. Totesin ettei sen turhempaa hommaa olekaan yöllä kello neljä, mutta tein sen silti, joskushan sekin on tehtävä.
Luin kirjaa enkeleistä, kirjoitin (soopaa) ja hain netistä tietoa unettomuudesta. Eipä olisi kannattanut. Tekstien perusteella diagnisoin itselleni keskivaikean masennuksen, josta seurasi lisää huolta ja murhetta pitämään hereillä ja valppaana. Kuuden jälkeen katselin ikkunasta kun joku pyöräili reippaana kypärä päässään töihin, kuten kunnon ihmiset tekevät. Seisoin ryppyisessä pyjamassa tukka sotkussa ja tunsin toiseutta koko maailmaan, enkä vähiten niihin, joille elämä on rata, jota kuljetaan palaamatta koskaan lähtöruutuun.
Nukahdin viimein ja näin unta valtavasta Karhusta. Karhu oli viisas ja asettanut minulle sekä joukolle muita ihmisiä ovelia ansoja, sillä se halusi tehdä meistä hakkelusta. Olimme varautuneet taisteluun ja huomioineet lähes kaiken, mutta emme kuitenkaan sitä, että Karhu ei ollut mikään tavallisen kokoinen karhu vaan Jättiläinen. Tunsin verenmaun suussa ja arvelin, että kohta pää irtoaa. Karhu se vain naureskeli ja kippasi koko ihmisköörin jättimäisiin kottikärryihinsä ja lähti viemään ties minne, arvatenkin helvettiin.
Kaikki tämä enkä edes katsonut kauhuelokuvaa illalla, koska pelkäsin painajaisia. Tulipahan taas todistettua, että pelot ja ennenaikaiset huolet ovat turhia, sillä niiden välttely tuo mukanaan vain uusia murheita. Ennalta murehdittu huoli on huoli potenssiin kymmenen, koska sen kylkiäisenä tulevat jokatapauksessa ne uudet ja ennakoimattomat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti