Satunnaisia ajatuksia.
Olisinpa tuo mies, joka sormi pystyssä julistaa lehdessä maailmanloppua juurikin tulevalle viikonlopulle. Kravatti vinossa, raamattu kädessä ja silmissä suora usko: minäpä tiedän.
Mitäpä siitä ellei tietäisikään tai jopa tietäisi ettei tiedä, mutta uskoisi kuitenkin. Tietoako tässä ainoastaan pitäisi palvoa? Kyllä ihminen saa vannoa sellaisenkin nimeen, jonka jo huomenna tietää kuolevan ja olevan iäti poissa. Eikö juuri noin vahva usko ole osoitus kyvystä elää ehdottomuuteen asti tässä hetkessä, sen harhoissa ja luuloissa yhtä hyvin kuin onnessa tai onnettomuudessakin. Pettymysten jälkeen seuraa jotain muuta; kenties hetki tyhjyyttä ja uudet teesit, kenties pieni kuolema. Kenties havahtuminen.
Siis käy kylkeeni ja mennään; huominen on vasta huomenna ja nyt on nyt.
Keksitään jokin kreisi periaate ja eletään sen mukaan, mutta eletään täysillä! Rock! Carpe diem.
En minäkään ole aina se, joka pelkää tai pelkää eniten.
Toisinaan olen myös se, joka nauraa kuin Stubb niin, että aurinko toistuu hampaissa ja kuuluu niidenkin korviin, jotka eivät kuuntele. Olkoot kuuntelematta, kuunnelkoot, aina ei pidä välittää, enkä välitä.
Näitä päiviä kun jokin nyrjähtää, pysyvästi tai hetkellisesti, tai vähintäänkin ajatuksen tasolla. Me keskinkertaisuudet kompromissien maasta - sinä, minä, me - muutumme rajatapauksiksi, ulvomme hetkellisesti tuuleen.
Maailmanloppu jäi tulematta, mutta on nyt onneksi aikataulutettu uudelleen kalenteriin. Ukon usko ei hiipunut eikä teesi vaihtunut, olisikohan tuota jo syytä ihailla..
VastaaPoista