Puhutaanpa tovi arvottomuuden filosofiasta.
Mitä koen kun koen olevani arvoton? Konkretian tasolla; onko kyse siitä, että en ole saavuttanut jotain, jonka halusin saavuttaa? Tunteen tasolla; minäkö sen tosiaan halusin saavuttaa vai kopioinko unelmani jostain? Iminkö sen ympäristöstä, ehkä vanhemmiltani, ihannoimiltani ystäviltä tai vallitsevalta kulttuurilta tai sen osalta - jostain johon itseni sijoitin tai halusin sijoittaa? Pohjimmiltaan onko tämä kaikki pelkkää kateutta? Ja jos se en ollutkaan minä niin kuka se oli, joka asetti minulle mahdottomia vaatimuksia ja löi päähäni ajatuksen, että juuri niihin on pyrittävä, maksoi mitä maksoi. Yliminäkö?
Sitten
En vastannutkaan tuota odotusta, tuli se mistä hyvänsä.
En osannut.
En riittänyt.
Ehkä jaksanutkaan yrittää.
Ehkä yrittänytkään jaksaa.
Enkä liioin kyennyt laskemaan rimaa tai sopeuttamaan tavoitetta tasooni sopivaksi.
Siis toisin sanoen en ollut tarpeeksi vahva määrittämään mikä elämänmuoto sopisi minulle paremmin, tekisi onnellisemmaksi.
Laiminlöin itseni.
Toisaalta
Minuunko tämä kaikki liittyy?
Ja onko muka minun kaikki asiat ratkaistava
oman elämäni keskelläkään
Kun kuitenkin
satun asumaan niin monen muunkin ihmisen elämän keskiössä
ding dong
Kysyn vielä
Onko arvottomuuden kokemus edes subjektiivinen oikeus?
 |
| Who said you're not a rose, Rose? |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti