Suren suruja, joiden oli jo määrä jättää minut. Niiden aika oli ja meni ja sitten tuli taas. Enpä edes tiennyt uskovani reinkarnaatioon ennenkuin nyt.Olenko minä todellakin tässä ja nyt? Vai siellä ja silloin? Ainako kaikkialla jokapaikassa vaan ei kuitenkaan koskaan missään? Varsinkaan kokonaisena, sillä kuka nyt sellaista sietäisi. Jos tietäisi.
Setä tuhkaa lumiaan kun kävelen ohi. Tekisi mieleni pyytää: Et tekisi puhtaan valkealle pahaa. Et pilaisi kauneutta silloin kun se hohtaa.
Toisaalta.
Niinhän minäkin teen ja olen aina tehnyt. Tuhkaan unelmat ennenkuin niistä ehtii kehittyä mitään kauniimpaa - sellaita, joka särkisi puhkeavan illuusion. Sillä voiko mikään olla herkempää ja kauniimpaa kuin toteutumaton unelma? Se mitä ei halua murskattavan tulee piilottaa, tuhkata silmistä pois, peittää. Paeta.
Menee ikkunasta tuijotteluksi koko elämä. Älä jätä minua energia, älä mene läpi.
On niin paljon mitä haluaisin, niin paljon mitä aion. Paljon mitä vielä haluaisin aikoa ja aion haluta. Preesens ja imperfekti yhtäaikaa. Sama elämä ja mennyt, kaikki on läsnä paitsi tuleva.
Luomilla painaa kevään aurinko, kirkkaus tekee tuskaa.
Tuhka, my mercy, peittele.
 |
| pienimmällä pisin varjo |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti