Down under (there was an outsider)

Eilen kävelin maan sisään. Matka oli pimeä, mutta onnekseni sain kulkea tuon omituisen reitin ystävän kädestä pitäen. Joku sanoi, että käsikynkkäkävelymme
näyttää arvokkaalta. Ajattelin ettei kai sen arvokkaampaa olekaan kuin tukea ystävää matkalla pimeyteen.
Ja tulihan se pimeys, tietysti, ja nyt synkempänä kuin koskaan. Ystävä hävisi rinnaltani täytettyään tehtävänsä. Hyvä luoja miten minun silmäni eivät koskaan totu, tottele.
Haluaisin nähdä asioita, joiden välillä tiedän olevan olemassa, ja välillä arvelen kuvitelleeni kaiken. Se mihin ei jatkuvasti tarkenna katsettaan, häviää.

Maan sisässä naurettiin paljon, syötiin ja tanssittiinkin. Sain kaksi tai kolme kertaa kuulla olevani kaunis. Hullut! Elävä ruumis minä olen ja aivan loputtoman väsynyt.
Irvokasta miten sisältä kuolemaa tekevä voikin liikkua ja nauraa muiden mukana silloinkin kun sielu jo palaa helvetin tulessa.
Olisi niin mukavaa kuulua joukkoon ja olla osa jotakin.
Sulautua.
Ystävystyä.
Olla pidetty.

Toinenkin ystävä saatteli minua illan mittaan ja tunsin suurta kiitollisuutta siitäkin. Itkettää. Miksi te minusta huolehditte kun reittini on jo selvä ja kartoitettu. Eikö se näy?
Olen matkalla pimeyteen, enkä tule enää takaisin.

Bakkanaalit ovat ohitse.


Tänään maa on vihdoinkin valkea ja kohmeessa.