Minä kuljin askelia joutuisammin, hiekka juoksi (Mirkka Rekola)

On katkeraa katsella valokuvia ja silti katson. Vain vuosikin sitten otetuissa on katseessani vielä tuike, joka kertoo odotuksesta. Siitä, että edessäkin päin on sitä jotain. Ja siitä, että elämää on kokoajan ympärillä ja siihen yltää vain kättään ojentamalla, siihen voi koskea.

Nyt olen niin kovin kaukana ja piilossa, enkä tiedä itsekään tarkalleen - tai luultavasti osapuillekaan - missä.
Peilikin todistaa samaa. Näytän niin erilaiselta - kuin ihoni olisi peilikuvansa peilikuva tai väärin pingotettu, vääristä kohden veltto tai vääristä kireä. Outous voisi olla vanhenemista, mutta se ei ole sitäkään. Se on katoamista, sulautumista, hitaasti etenevää transformaatiota minusta häneksi, joksi en missään nimessä halunnut tulla. Posket kertovat kireydestä. Siitä että huudan liikaa ja olen ärsytettynä vaarallinen. Viime viikolla haistattelin tuntemattomalle autokuskille, viime kuussa hankin porttikiellon teatteriin (no, vähintäänkin henkisen sellaisen) ja toisinaan lapseni kavahtaa. Ei pidä tosin liioitella, en minä sentään tappaisi ketään, mutta olen VIHAINEN. Toisinaan mukiloin itseäni, mutta annettakoon se minulle anteeksi. En tekisi sitä kenellekään tärkeälle.

Ei pidä menettää myöskään toivoaan.

Kerron sen peiliminälleni aina kun hän jaksaa kuunnella ja toivon, että salaa oikeakin minäni on kuulolla. On tai ei ole. Ei pidä menettää toivoaan, ei uskoaan, ei rakkauttaan. Eikä myöskään itseään.